Keikkameininkiä!

Kuten tuossa jo aiemmin mainitsin, Mötley Crüe kävi heittämässä jäähyväiskiertueellaan keikan Helsingissä keskiviikkona 18.11. Sitä ennen kävimme kuitenkin parin kaverini kanssa hieman extemporena katsomassa Reckless Loven keikan Kankaanpäässä tuossa 14.11. Keskustelu taisi mennä jotenkin näin.

Mie: "Miulla ei oo rahhaa mennä mihkää..."
Minna: "Reckless Love Kankaanpäässä 14.11, kuka lähtee mukaan?"
Mie: "MIE!"

...R.I.P. säästöt.

No, tuli sielläkin tosiaan käytyä, vanhempani onneksi päättivät viedä minut ja toisen kaverini Kankaanpäähän ja myös hakea meidät sieltä, joten itse ei tarvinnut lähteä sohlaamaan tai sitten ottaa bussia, koska tuo Helsingin-reissu oli koko ajan kuitenkin takaraivossa. Keikkapaikkana toimi Villi, en ollut sielläkään ennen käynyt, mutta tulipahan testattua ja menisin aika varmasti toistekin - tosin sitten tuli myös todettua, etten voi mennä nähtävästi mihinkään törmäämättä johonkin tuttuun. Tällä kertaa kyseessä oli niinkin läheinen ihminen kuin kaverini isoveli, jonka kanssa en ennen muistaakseni ollut vaihtanut sanaakaan ja jonka näin viimeksi kymmenen vuotta sitten...

Reckless Love ei kyllä petä ikinä. Kolmas kerta kun näin bändin livenä, ja yhä edelleen lähtisin keikalle tilaisuuden sattuessa kohdalle.
Sain myös yhteiskuvan itsestäni ja Ollista, mutta sanottakoon näin, että edustavuutensa puolesta on parempi, että se jää vain ihan omiin kansioihin... Kuvat kolmelta aamuyöllä kun tunnetusti ovat varsin edustavia.

No sitten.

Kuva julkeasti napattu Googlesta.

Tämän keikan kanssa olikin pientä säätämistä. Oli jo alkujaankin selvää, että en todellakaan lähtisi aamuyöllä Helsingistä takaisin kotiinpäin, joten yöpaikan olisi löydyttävä. Se ei kuitenkaan muodostunut suurimmaksi ongelmaksi, vaan...

Äiti: "Mikäs päivä se keikka olikaan?"
Mie: "Öäh... 18. marraskuuta?"
Äiti: "Se on keskiviikko..."
Mie: "Niin on, entä sit--- voi perse, ne työvuorot..."

Siinä olikin sitten vähän aikaa miettimistä, miten tuosta probleemasta selvittäisiin, mutta ratkaisu luonnollisesti oli korvaamalla.
Keskiviikkona pääsin myös lähtemään hieman aikaisemmin töistä, jotta ennättäisin keikalle ajoissa. Lämppäreistä Saint Asonian päätin skipata ihan suosiolla, kuulosti YouTubesta tsekattuna ihan hyvältä, mutta ei nyt ihan täysin iskenyt minuun. Alice Cooperin ja Mötley Crüen vedot kuitenkin halusin nähdä.

Matka Helsinkiin sujui sikseen hyvin, mutta rankkasateen sattuessa alkoi myös bussin katto vuotaa vettä melkein suoraan niskaani. Pikainen vilkaisu ympärille kertoi, etten matkatavaroineni mahtuisi oikein minnekään muualle, joten siinäpä sitä sitten istuttiin. Onneksi tämä tapahtui vasta joskus Karkkilan jälkeen eikä aiemmin.

Perillä minua vastaan tuli jo yläasteaikainen ystäväni, jota en ole nähnyt lukion lopun jälkeen kunnolla muistaakseni oikeastaan kertaakaan. Tuli siinä sitten höpöteltyä muutaman kuukauden edestä samalla kun tutkimme Mortician ja Cybershopin tuotevalikoimaa - ystäväni muuten vain, minä cosplayta varten.
Jotenkin alkaa tuntua, että elämäni pyörii noin 90 % vain sen ympärillä. :D

No, Hant (joka ystävällisesti majoitti minut) sitten liittyi seuraamme, ja jonkin aikaa pyörimme siinä Kampissa, kunnes lähdimme kohti Hartwall Areenaa. Olin siis ainoa seurueesta, joka oli menossa keikalle, mutta olen se maalaistampio, joka nyt yksinkertaisesti ei vain osaa käyttää julkista liikennettä, joten eksymisvaaran vuoksi Hant saattoi minut keikkapaikalle ja toinen ystävistäni lähti siinä sitten kotiinsa.

Kuten aiemmin mainitsin, kärsin paniikkihäiriöstä, ja kohtaus ei kyllä ollut turhan kaukana jäätyäni yksin. Jokin pieni ääni kuitenkin päässäni huuteli että hei, tästä selvitään kyllä. Ja niinhän siitä selvittiinkin, Kunnialla.

Itse keikoista sen verran, että... WOW.

Alice Cooperia en aiemmin ollut nähnyt livenä, mutta voisin sanoa, että oli kyllä näkemisen arvoinen! Jokseenkin huvitti permannolta kuulunut kirkuminen suuren käärmeen saapuessa lavalle, omat fiilikset olivat jotakin väliltä "kelpais mullekin" ja "viekää se käärme nyt herranjestas pois sieltä lavalta, ettei se stressaannu liikaa".
Cooperin keikasta nyt en saanut ainuttakaan kuvaa, mutta toisaalta paikkani oli jokseenkin kaukana lavasta... Mikä havaittaneen Mötleyn keikan aikana otetusta kuvasta.

Miten niin puhelimen kamera ja hämärä halli eivät sovi yhteen?

Eikä mitään muistikuvaa, minkä biisin aikana tuokin kuva tuli otettua...

No mutta kuitenkin. Keikka täytti odotukseni täysin, mitä nyt itse en oikein meinannut sijaintini vuoksi päästä mukaan keikkatunnelmaan - vaan onnistuipa sekin lopulta. Nikki Sixxin sanojen aikana olin lähellä itkeä - kyseinen basisti on jo useita vuosia ollut kenties suurin idolini. Myös Tommy Leen ehdotus hiljaisesta hetkestä Pariisin uhrien muistoksi oli koskettava, ja hetki itsessään hieno - lukuun ottamatta sitten teitä neropatteja, jotka jostakin katsomosta huutelitte "Soittakaa Paranoid!". Ihan oikeasti, eikö järki siinä kohtaa sano mitään, jos koko halli on täysin hiljainen ja lava on valaistu trikolorin värein? Saatanan pölvästit.
Jokseenkin surullista, ettei näitäkään tyyppejä enää tulla Suomen lavoilla näkemään - ainakaan näillä näkymin, ja jokseenkin uskon, että yhtye lätkäisi nyt oikeasti pillit sinne pussin puolelle ja siirtyi ansaitulle eläkkeelle.

Keikan jälkeenhän poikkesimme Hantin kanssa vielä keskustaan ja sieltä hänen kämpilleen. Sielläpä sitten tulikin juteltua sinne... About puoli neljään asti. Olipahan mukavaa! ^__^

Siinä 19. päivä lähdin myös kohti kotia, ja voin sanoa, ettei se kolmen ja puolen tunnin bussimatka tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta toiseenkaan suuntaan.

Näissä fiiliksissä onkin hyvä jäädä odottelemaan ensi kesän Black Sabbathin keikkaa! Olen ollut kyseisen yhtyeen fani jo pitkän aikaa, ja arvatkaapa kuka muuten oli onnesta soikea, kun lämppäriksi ilmoitettiin Opeth?
Kyllä, usean muun lisäksi myös allekirjoittanut.

Joulukuu alkaakin tuossa ihan parin päivän kuluttua, ja jouluvalmisteluihin pitäisi kai itsekin ryhtyä. En liiemmin itse ole jouluihmisiä, mutta kyllä senkin siinä kerran vuodessa kestää.
Yritän nyt olla hitusen aktiivisempi tämän blogin kanssa, jotenkin vaan tuo bloggaaminen on jäänyt retuperälle (sen sijaan kidutan Instagramia suhteellisen tehokkaasti, hups)... Ehkä sitä vois ryhdistäytyä.

Kuljen kynä kädessäni.

Otsikko ei ole kaukana todellisuudesta; minä todella tunnun kulkevan kynä kädessäni, olen tehnyt niin ihan pienestä lapsesta lähtien. Inspiraationi saan milloin mistäkin; lehdestä kadulla, vanhuksesta bussissa tai vaikka hautakiven päivämääristä jos niikseen tulee. Inspiroidun välillä myös siitäkin, ettei minulla ole inspiraatiota. Kuulostaa vähän oudolta, kenties.

Juuri tämän myötä päädyin lukemaan Turun avoimeen yliopistoon luovaa kirjoittamista. Tällä hetkellä opiskelu tosin tuntuu epävarmalta; sen sijaan, että oivaltaisin uusia asioita, minulle ominainen epävarmuus palaa aina välillä ja yhä useammin. Syy ei ole muissa kurssilaisissa, syy ei ole luennoitsijoissa, vaan se syy löytyy tosiaan ihan korvien välistä. Opiskelu on tähän mennessä ollut melko lailla hauskaa, mutta sen mukana on tullut eräs varjopuoli: kuljen aina bussilla Eurasta tai Laitilasta Turkuun, enkä saa matkoille mitään tukea = kaikki menee omasta pussista, kaksi matkaa edestakaisin viikossa. Tästä syystä olen joutunut karsimaan menojani ystävieni kanssa koko ajan, sillä rahaa ei ole.

Onneksi olen oppinut olemaan pelkäämättä yksinäisyyttä.

Koska tämän nyt olisi tarkoitus olla jonkinlainen lifestyle-blogi, voinen esitellä täällä myös hieman sitä, mitä olen saanut kirjoitettua. Voisin sanoa, että etenkin runoni ovat sellaisia, että niistä joko pitää tai on pitämättä. Se riippuu jokaisen ihmisen omasta tyylistä, siitä, mihin on mieltynyt.

Meidän piti ensimmäisessä pienryhmäkokoontumisessa kirjoittaa haiku runomitalla 5-7-5. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut ensimmäistäkään haikua, ja kun se piti vielä kirjoittaa aiemmin tuotetun tekstin perusteella tuntui tehtävä ensin liki mahdottomalta. Sitten sainkin yllättäen aikaiseksi kaksi haikua, joista toisen voisin kertoa tässä.

Roolin esitän 

Vaan aplodit puuttuvat

Ei niitä kuulu.

Ja se on totta; jokapäiväisessä elämässä minulla on monta roolia. Roolini cosplayn parissa ja roolini bloggaajana ovat aivan erilaisia kuin roolini koulunkäyntiavustajana ja roolini minuna itsenäni. Koko ajan tunnen vetäväni roolia, olen niin tehnyt likipitäen aina ja monesta eri syystä. Tällä hetkellä en näitä syitä ole valmis kertomaan, mutta varmaa on, että myöhemmin puhun niistä enemmän.

Aiheessa eteenpäin.

Runoja olen tosiaan kirjoitellut nyt useamman vuoden enemmän tai vähemmän aktiivisesti - nyt on hiljaisempi kausi meneillään, sillä olen tällä hetkellä urautunut romaaninraakileeni ja fanficcien kirjoittamiseen. Useamman vuoden kuitenkin kirjoitin, sillä runot ovat lyhyitä tarinoita, keino ilmaista itseä lyhyesti ja ytimekkäästi - tai no, minun tapauksessani vähän vähemmän ytimekkäästi, sillä en ole ihan perinteisin runojen kirjoittaja. Runoni ovat kenties melko lailla vaikeasti ymmärrettäviä, joskus ne jopa tuntuvat olevan järjen rajan tuolla puolen, vaikka oikeasti ilmaisuillani on pitkälti rationaalinenkin tulkintatapa.

Voisin esitellä muutaman, jotka kirjoittelin tässä männävuosina. Ehkä jossakin kohtaa innostun jälleen raapustelemaan näitäkin, ken tietää.

             Idylli                                                                  

Pienen lapsen kyyneleiset silmät

Katsovat tumma-auraista vanhempaa

Setä

   mitä on pistävän hajuinen neste

Setä

   älä lyö enää, se sattuu.

Mies katsoo hiljaista puolisoaan

Joka vastaa surullisella hymyllä

Kyllä me kulta pärjäämme vielä

   vaikka emme saisikaan toisiamme rakastaa.

Nuorukainen istuu väristen paikallaan

   kourassaan ainut lohdutuksensa

Hän nostaa sen

   apaattisesti huulilleen

Ei töitä löytynyt kai tänäänkään.

                                                                                                                                              

Vanha mies katsoo kahta hautaa

Siellä nukkuvat vaimo ja poika

   Vaimo sairastui, poika vei henkensä

 Seuraavaksi on

   Kai hänen vuoronsa.

                                                                                                                                              

Mutta eihän meillä mitään hätää ole

Tämä on

   hyvinvointivaltio.

Täällä meille osoitetaan asemamme

Luottakaa siis

   kultaiseen valheeseen.

Mutta älkää minulle puhuko

   idyllistä

Paitsi jos se on käsityksenne

   Helvetistä.

Tämän kirjoitin jo jokin aika sitten, mutta yhä edelleen pidän 'Idylli'-nimistä runoani kaikkein ajankohtaisimpana kirjoituksistani. Seison yhä edelleen näiden sanojen takana. Tämä on eräs helppotulkintaisimpia tekstejäni, mutta pari seuraavaa esimerkkiä näyttänevät sen, mitä tulkitsemani runouden laji saattaa olla.

Käärme                                                                             

Suusi suoltaa

myrkyllisiä sanoja

Katalia valheita toisensa perään

Silti käännyt aina

Jumalasi puoleen

Ja rukoilet armahdusta kyyneleisin silmin.

Oletatko löytäväsi paratiisin Helvetistä

helpompaa se on toisinpäin

  

                                                             Suusi on kuin                                                                  tuomion temppeli

Viimeinen sanasi on

lakimme.

Kontrollisi on päätä kivistävää

Anna jo olla, syljen kohta

verta

Paine rikkoo verisuoneni

Huudan jo, mutta et kuuntele.

Olet vasta nuori mutta maailma

on sinun

Vain sinun eikä kenenkään muun

                                              Joko olemme puolellasi tai vastaan                                                                                                                         

Kuilu kasvaa

sydämenlyöntien

tahdissa.

En muista milloin tämä alkoi

Ja loppuun emme ole vielä päässeet

Olet kuin arpi, helppo saada

Mutta

helvetin vaikea poistaa.

Luot nahkasi viikon välein

Ja aina olet uusi persoona

Minä en jaksa

enää välittää

Mielenkiinnolla odotan seuraavaa kohtausta.

Käsikirjoittamaton näytelmämme soljuu

Soinnikkaammin kuin

valse triste

                                            Irrota hampaasi minusta, käärme                                                                                        

Niin olen sinutkin

rauhaan

 jättävä.

Kukapa ei olisi joskus turhautunut johonkin ympärillään olevaan ihmiseen? Itse ainakin nostan molemmat käteni ja huidon kuin tuulimylly sen puolesta, että kyllä, kyllä satavarmasti olen turhautunut ja useasti. Ja ihan yhtä satavarmasti olen saamarin rasittava aina välillä ympärilläni olevien ihmisten mielestä. Loppupeleissä olemme kuitenkin vain ihmisiä, ärsytämme toisiamme jossain välissä kuitenkin.

Otus

Se tuijottaa

Se on outo

Se ei puhu

Menisi pois!

                                                               Haluan vain                                                                  Kääntää katseeni

En halua nähdä sitä

En tahdo kohdata sitä!

Se on kaltereiden takana

Hyvä,

 se ei voi koskettaa minua

Nauran sen

 typerää naamaa

Jolla se minua tuijottaa.

Odotas hetkinen

Niitä on

 useampia

Helvetti soikoon

Mitä pitää tehdä?

Miksi vain minä

Olen joutunut tänne?

Miksi vain minua

Tuijotetaan

 tällä tavoin?

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Tuntemuksia ajalta, jolloin olin saanut identiteettini selväksi. Tuntemuksia ajalta, jolloin kerroin siitä joillekin - ja osa näistä joistakuista suoraan sanoen haistatti vitut päin naamaa. Tunsin olevani jonkinlainen sirkuseläin, jota tuijotettiin passiivisesti kaltereiden takaa sen ollessa häkissä. Onneksi nämä tuntemukset ovat suurimmaksi osin väistyneet, tuota aikaa ei liiemmin haluta muistella.

Pedon kynnet

Ne repivät sinua

Jo lamaantunutta lihaasi

                                                                Sinä olet                                                                   jo kuollut.

Silti sinä näet sen kaiken

Kynnet, hampaat, lihakset

Sadistisina

 kiiluvat silmät.

Se tavoitti sinut varkain

Et ennättänyt reagoida

Tunsit niiden

 painuvan selkääsi.

Peli oli jo menetetty.

Verisuonesi, hermopäätteesi

Ne kaikki

 roikkuvat näkyvillä.

Ne ovat terävät

Tappamiseen tarkoitetut.

Se hyökkäsi selkäpuolelta

Et ikinä nähnyt sitä tarkasti.

Mikä se oikein on?

Tästä on kyllä rehellisesti sanottava, etten ole aivan varma, mikä tämän tarina on olevinaan. Kenties pohdintaa ihmisyydestä? Siltä vähän tuntuu. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on petoeläimistä julmin, sillä osaamme toimia loogisesti, käyttää apuna kylmää järkeä ja sanoa ääneen, mitä mieltä olemme. Todellisuus on raadollista, ihmiset ovat raadollisia. Niin se kai vain menee,

Novellinkin tuossa vähän aikaa sitten raapustelin, mutta päätin jättää sen nyt tästä pois; se on vasta raakile. Aiheesta voin kuitenkin sen verran kertoa, ettei se ole helppo; hyppään novellissani skitsofrenikon saappaisiin lobotomialeikkausten aikana. Aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, mutta on kiehtovaa ainakin yrittää. 
Eikä sillä, että muutenkaan olisin mitenkään erityisen pirteiden tekstien tuottaja, kuten yläpuolella olevista esimerkeistä näkyy. Tämä ei kuitenkaan kerro minusta kaikkea ihmisenä - minä vain näen asiat omalla tavallani, teen niistä omat tulkintani ja ilmaisen ne sanoin, jotka eivät kenties aukene täysin muille.

Ei se haittaa.
Itsellenihän minä vain kirjoitan, ainakin toistaiseksi.
Voi olla, että aina, mutta eipä sekään haittaa - kunhan vain saan kirjoittaa.

Ehkäpä tässä tällä kertaa hieman infoa. Sikäli mikäli kiinnostaa nähdä enemmän näitä verbaalisia räpellyksiäni, heittäkääpä kommentilla tai jotakin. Blogger tarjoaa muuten tämän tekstin asettelun ym. muutokset, en jaksanut enää tapella niiden kanssa.

Ja kuulumisia muusta elämästä: värjäsin hiukseni, Näyttävätpähän terveemmiltä ja muutenkin paremmilta kuin vaalean värin kanssa.

Minäpä taidan tästä jatkaa kirjoittelua, huomiseen työpäivään valmistautumista sekä muinaisten riimujen opiskelua.
Voisin muuten kertoa lukuharrastuksestanikin täällä vielä jossain kohtaa, nyt en viitsinyt tähän samaan postaukseen siitäkin alkaa jauhaa järkyttäviä määriä, olisi mennyt kilometripostaukseksi tämä. Ellei sitä ole jo.

-Firith

Kuulumisia.

Jälleen kerran pahoittelut kuvattomasta postauksesta, olen vain ollut varsin pahassa flunssassa tässä liki viikon eikä ole oikein tullut lähdettyä mihinkään kuvailemaan. Pitäisi kai vielä yrittää ikuistaa sitä jäljellä olevaa syksyä, sillä muistini filminauha on tunnetusti jonkin verran lyhyt ja hapera.

Pääsin työkokeiluun eräälle alakoululle, ja olen työskennellyt siellä noin viikon verran - niin pahassa flunssassa en siis ole ollut, ettenkö työkykyinen olisi ollut. Ensi alkuun kyselin itseltäni varsin paljon, kuvittelinko tosiaan pystyväni ohjaamaan näitä lapsia ja kuinka oikeasti selviäisin. Huolet väistyivät samalla sekunnilla, kun minut esiteltiin luokalle.
Ja kyllä, olen nauttinut joka sekunnista työskennellessäni. Tänään valitettavasti jouduin lähtemään kesken työpäivän, sillä migreenikohtaus iski jokseenkin inhottavasti.

Huomenna uusi yritys.

Opintojen parissa menee vähän miten menee. Olen yrittänyt saada töitä pois alta, mutta stressiä ja työmäärää kasaantuu koko ajan. Lisäksi missasin tältä viikolta toisen luennon ja toiselle en maanantaina kyennyt menemään, oloni oli jokseenkin järkyttävä ja into monen tunnin bussissa istumiselle oli puhdas nolla.

Kirjoittaminen etenee tahoillaan, uutta inspiraatiota etsimässä. Nightwishin Elvenpath ja Wanderlust ovat soittolistani vakiovieraita tätä nykyä.

Kenties kertyvä stressi aiheuttaa writer's blockia, sitä en osaa sanoa. Toivottavasti kuitenkin pääsisin taas pian kirjoittamaan.

Eilen illalla flunssastani huolimatta kävin lenkillä - onneksi. Tähtitaivas, revontulet ja pieni pakkanen tekivät lenkistäni täydellisen, flunssasta huolimatta. Lisätään tähän vielä rauhallinen ympäristö, niin täydellinen kokonaisuus on omasta mielestäni siinä.

Tällaista minulle siis nyt kuuluu. Vähän heittelevää kenties, stressiä ja oivaltamisen hetkiä, epäonnistumisia ja onnistumisia. Yleisesti ottaen kaiketi elämää.
Kuulostaapa filosofiselta.
Ensi kerralla voisin postata muutaman viikon takaisesta reissusta Kurjenrahkaan, jossa kävin ystävieni kanssa. Sieltä jopa sain kuvia, luonnon oma valaistus teki tehtävänsä.

Firith

Elämäni paniikkihäiriön kanssa.

Kuten sanoin, tämä postaus ei ehkä ole sieltä keveimmästä päästä, tai sitä se ei ainakaan minulle ole. Olen jo pitkään pohtinut, että haluaisin sanoa jotakin tästä jonkinasteisesta sairaudesta, joka vielä jokunen vuosi sitten hallitsi elämääni huomattavasti enemmän kuin nyt.

Kyseinen sairaus on siis paniikkihäiriö, josta sain diagnoosin pari vuotta sitten. Olen jollakin tasolla päässyt jo hieman sen herraksi, mutta muutama vuosi sitten näin ei ollut. Seuraava tarina on tosi.

Maata Näkyvissä-festarit vuonna 2011. Fiilis on hyvä, istun kaverini kanssa lattialla hänen työvuoronsa loputtua. Huomaan olevani janoinen, ja kaveri lähtee hakemaan minulle kokista. Yhtäkkiä huomaan oudon levottomuuden kasvavan, ympärilläni kun on järkyttävä määrä ihmisiä, joita en tunne. En voi tietää mitään, mitä heidän päidensä sisällä liikkuu. En voi tietää, millaisia ihmisiä he ovat.

Kaveri palaa kokiksen kanssa, ja alan juoda sitä. Yllättäen sitä läikkyy housuilleni, ja katsoessani oikeaa kättäni se tärisee aivan holtittomasti. Tärinä alkaa levitä, kunnes lopulta lihakseni melkein kramppaavat. Henki ei kulje, ahdistaa järkyttävän paljon, oksennus alkaa nousta kurkkuun ja tajunnantaso hiipua. Seuraava muistikuva on enskan saapuminen paikalle sekä kysymys siitä, olenko käyttänyt jotakin huumausainetta. Kykenen pudistamaan päätäni.

Seuraava muistikuva on lepotilasta, jolloin seurakunnan nuorisotyönohjaaja juoksee sisälle ja kysyy, millaisessa kunnossa olen. Olen koko ajan ollut tajuissani, mutta kolmen tunnin kohtauksesta minulla on vain vartin muistikuvat.

Kohtaukset eivät loppuneet tuon jälkeen, vaan pikemminkin päinvastoin. Niitä tuli useammin, joskaan ne eivät olleet yhtä voimakkaita kuin tuo, joka parhaiten mieleeni on jäänyt (lähinnä juuri siitä, etten muista siitä lähestulkoon mitään). Niitä alkoi tulla myös erilaisissa tilanteissa, mutta suurimpaan osaan liittyvät suuret ihmismassat, kuten esimerkiksi Mötley Crüen keikalla vuonna 2012. Kohtauksia saattoi kyllä esiintyä ihan vain kotonakin.

Vanhempani saivat suostuteltua minut menemään lääkäriin. Ja mitä se hyödytti?

"Sinulla on vain taipumusta hyperventilaatioon. Ei mitään vakavampaa."

Näin totesi lääkäri ja jätti asian sikseen. Olin silloin muutenkin liki jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, että uskoin ylireagoivani omaan toimintaani, ettei se oikeasti olisi vakavaa. Niinpä minäkin annoin asian olla - asia ei vain antanut minun olla.

Useimmat minut tuntevat tai blogiani lukevat tietävät, että harrastan cosplayta ja käyn coneissa. Suuria ihmismassoja, ahtaita käytäviä, mahdollisesti vielä väsymystä ja yleistä epämukavuutta. Jotkut ovat kysyneet, miten kykenen käymään coneissa. Vastausta jouduin miettimään jonkin aikaa, mutta nykyään tiedän sen. Ja se on tässä.

En minä meinaakaan kyetä. Joka ikinen kerta, kun olen lähdössä tapahtumaan, minun on psyykattava itseäni useita viikkoja siihen, että jälleen kerran kohtaan ihmisiä, joita en tunne nyt enkä mahdollisesti koskaan. Varaudun siihen, että saatan jäädä jossain kohtaa pitkäksikin aikaa yksin. Joskus minua pelottaa suoraan sanottuna ihan helvetin paljon edes lähteä coniin, ja tekisi mieli vain jäädä kotiin.

En olisi varmaan kyennyt edes jatkamaan harrastustani, ellen olisi heti alussa tehnyt itselleni selväksi, että tätähän mahdollisuutta toteuttaa luovuuttani ja saada uusia ystäviä ei yksikään paniikkihäiriö pilaa. Ja se häiriö on muuten diagnosoitu ihan psykologin (ei keittiöpsykologin) puolelta, ihan näin btw tähän väliin.
Jotkut jättävät harrastuksensa kesken tämän takia - enkä nyt puhu vain cosplaysta, vaan ihan yleisesti. Jos kohtaus puhkeaa samantyyppisistä syistä kuin esimerkiksi juuri itselläni, eli vaikkapa suurista ihmismassoista, harrastaminen on oikeasti hankalaa.

Arkisista asioista enää puhumattakaan.

Kaupassakäynti.
Puhelinsoitto - vaikka vain mummun pyynnöstä enolle, että tulisi syömään.
Ennaltasovittu tapaaminen esimerkiksi työvoimatoimistossa.
Autolla ajaminen.
Joskus viikonloppuisin illanistuminen baarissa.
Uusien kurssikavereiden tapaaminen.

Ja näitä riittää. Autolla ajaessa tosin saan pidettyä itseni melko lailla tyynenä, mutta mieluiten ajan kuitenkin yksin. Paineet kasvavat heti, kun joku istuu vieressä, sillä tiedostan jatkuvasti olevani tavallaan vastuussa hänen hengestään. Kykenen tosin ajamaan myös kaveri kyydissä, se ei ole ongelma, mutta esimerkiksi juoppokuskiksi minua on ihan turha kysellä. Siihen en ala.

En halua tästä kilometrin mittaista postausta (ja taaskaan ei ainuttakaan kuvaa, mutta mitäpä sitä tähän kuvia lisäämäänkään), joten lopettelen tässä piakkoin. Miksi tosin halusin kertoa tästä? Ja miksi en spesifioi tämän syitä tarkemmin?

Jälkimmäiseen vastaus on se, etten todellakaan tiedä, miksi edes kammoan isoja ihmisjoukkoja. En tiedä, miksi ne ahdistavat minua niin paljon. Kenties juuri se, että en voi ikinä tietää, millainen kukin on... Kenties se siinä eniten ahdistaakin.
Ja miksikö halusin kertoa? Siksi, että tietoisuutta paniikkihäiriöstä ja sille ominaisista ahdistuskohtauksista pitäisi mielestäni lisätä. Olen kuullut ihmisten naureskelevan niille, jotka eivät edes aikuisina kykene kunnolla soittamaan itselleen sitä parturiaikaa tai jotakin vastaavaa. No, joillekuille se nyt vain voi olla melkein liian vaativa tehtävä suoritettavaksi.

En sano, että oma häiriöni olisi vakavimmasta päästä.
En sano, että sen häiriön piikkiin voisi ehkä ihan kaikkea laittaa.

Sen sijaan sanon tämän: älkää väheksykö. Se on melkeinpä kaikkein pahinta, mitä voitte edes tehdä. Ja taitaa ollakin.

Nyt kello näyttää sen verran, että lienee aika mennä nukkumaan.
Tästä lähin mukaan tulee myös valoisampia postauksia, tämä nyt vain oli tällainen, jonka halusin toteuttaa tässä vaiheessa.

Ja ai niin - marraskuussa saatte lukea juttua siitä Mötleyn viimeisestä keikasta Suomessa, sillä olen sinne menossa. Tuli se kohtaus tai ei, sitähän en perhana välistä jätä.

Turku Pride

Turku Pride.
Valokuvia ei ole, pahoitteluni siitä jo etukäteen. Myöhemmin selitän kyllä, miksi ei.

Tuossa jokin aika sitten minulle vinkattiin että "hei, Turku Priden paraati ja puistojuhla olis siinä 15.8., lähekkö mukkaan?". No totta kai olin heti lähdössä, ja mukaani kaappasin myös erään toisen ystäväni näiltä kulmilta. Perjantai-ilta ennen Prideen lähtöä kuluikin siinä Nälkäpelejä katsellessa ja höpötellessä niin pitkään, kunnes väsymys alkoi vaivata.

No, lauantaina sitten heräsimmekin siinä yhdeksän maissa. Huonosti nukutun yön takia oli pienimuotoista pahoinvointia havaittavissa, mutta arvelin sen menevän ohi, niin kuin se ensin menikin. Lähdimme siinä vähän ennen yhtätoista bussilla kohti Turkua. Saivat sitten muut bussimatkustajat kärsiä kahden nörtin erilaisista analyyseista eri sarjoista, esimerkiksi juuri tuosta Nälkäpelistä.

Turussa heti ensimmäiseksi poikkesimme Eurokankaaseen, mistä sitten siirryimmekin kahvin ja crème brûléen pariin. Olin viimeksi syönyt sitä Pariisissa pari vuotta sitten, mutta ihan samalta se herkku edelleenkin maistuu. Suosittelen kokeilemaan.

Siitäpä sitten koukkasimme Cybershopiin, josta etsin tekoripsiä seuraavaa cossiani varten. En muuten pidä tekoripsiä ikinä, ja cosplay-tarkoituksessakaan harvemmin. Mutta niin se vain menee, että one does not simply cosplay Conchita Wurst without false eyelashes. Ainakaan minä, jonka ripset ovat äärimmäisen ohuet.

Noukimme porukan kasaan siitä Cybershopin kulmalta ja lähdimme Taidemuseonmäelle. Hieman huoletti, miten mahtaisin pärjätä tatuointini kanssa (tuota pitää edelleen huuhdella ja rasvata aika ajoin), mutta piakkoin kävi ilmi, että parilla kaverillani on kämppä melkein heti siinä puistojuhlapaikan vieressä. Se ongelma ratkesi siis sillä.

Pikkuhiljaa kasaantui porukkaa sinne mäellekin, ja kulkuetta alettiin muodostaa... Ja siinä menikin sitten kiitettävän paljon aikaa. Aloimme jo ihmetellä, mikä kestää, mutta myöhemmin luettuani osallistujien määrän uutisista aloin käsittää, mikä siinä kesti. Toki osa tuli mukaan reitin varreltakin, mutta eipä sellaista määrää silti kovin helposti saada kasaan. Tämä ihmispaljous muuten oli yksi syy siihen, miksen kuvannut tapahtumaa. Vaikka yleisillä paikoilla kuvaaminen on sallittua, en olisi tahtonut myöhemmin mielipahaa kenellekään sillä, että hän olisi sattumalta esiintynyt kuvissa tahtomattaan.

Lopulta saimme järjestäydyttyä, ja loikkasin kavereideni kanssa jonnekin sinne lääkiksen kandiseuran tienoille, sillä siellä oli yksi tuttujen tuttu. Porukka hajosi kuitenkin melko pian. Tässä vaiheessa kuumuus alkoi olla liikaa, ja aloin passivoitua. Kunnialla se paraati meni läpi, mutta kaverin kämpillä kävimme melko pian, sillä tatuointini vaati huomiota.

Piakkoin menimmekin syömään sushia, ja sen jälkeen minun ja kotikulmilta kotoisin olevan ystäväni olo vain huononi. Tuskin sitä sushia on syyttäminen (vaikken henkilökohtaisesti taida pitää siitä) vaan kuumuutta ja neste-suola-tasapainon heittelyä, mutta kehno olo oli joka tapauksessa. Se olikin toinen syy, miksen kuvannut. Joka tapauksessa roikuskelimme puistojuhlassa jonkin aikaa ja tapasimme tuttuja, kunnes seitsemän bussilla sitten lähdimme kohti kotia.

Tapahtuma oli suhteellisen hyvin organisoitu, eikä liikenteen tai kanssaihmisten kanssa tullut ongelmia. Pelkäsin sitä nykyisten levottomuuksien vuoksi, mutta onneksi huutelijoita tai vahingontekijöitä ei sattunut kulkueen varrelle tai puistojuhlaan, ainakaan tietääkseni. Puistossa sikseen oli ihan mukavaa, mutta koska fyysinen hyvinvointi oli vähän huonolla tolalla, tapahtumasta nauttiminen oli vähän vaikeaa.

Vinkkinä tuleviin Prideihin: juomapullo on aina hyvä olla matkassa, eikä aurinkorasvakaan ole huono lisä laukkuun. Negatiivista palautetta en oikeastaan keksi, sillä etenkin juhlassa meininki oli katossa. Kulkue muistutti ensi alkuun hiljaisuudellaan jopa hautajaissaattuetta, mutta kyllähän sitä iskulausehuutelua alkoi sitten kuulua alkukankeuden jäljiltä. Menkööt suomalaisen jäyhyyden piikkiin.

Kuva Googlesta.

Seuraava postaus saattaa olla aiheeltaan hieman synkempi, mutta saattaa olla, että se ilmaantuu videon muodossa. Muuten tänne pitäisi tulla ihan vain kuulumisia - joista puheen ollen, pääsin Turun avoimeen yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista!

Kuviakin kyllä ilmaantuu tässä aikain saatossa, eli blogista ei ole tulossa tylsää tekstimuuriblogia. Seuraavaan postaukseen! :)

Hiiohoi halojatapäivää!

Tämä on jo kolmas kerta, kun yritän kirjoittaa tähän aloitusta, ja ehkäpä nyt saisin tämän onnistumaankin. Toivottavasti ainakin, sillä tahtoisin esitellä itseni vähän erilaisesti kuin mitä esimerkiksi cosplay-blogissani.

Elikäs siis terve. Nimimerkkini tosiaan on -ShinigamiUchiha-, jonka useaan otteeseen olen harkinnut vaihtavani, mutta enpä sitten ole jaksanut. Enkä jaksanut tätäkään blogia varten alkaa luomaan uusia tilejä, joten menköön näin.

Ikää löytyy kahdeksantoista vuotta, taskusta yo-tutkinto tämän vuoden keväältä. Cosplayta harrastan, siinä sivussa saan itseni raahattua suhteellisen usein lenkkipolulle, mikäli en jumitu läppärini viereen kirjoittamaan. Tälläkin hetkellä useampi projekti on meneillään, mutta writer's block on kaveri. Tai sitten ei.

Vaikka cosplayta harrastankin, kuulun enemmän länsimaalaisten elokuvien ja kirjojen fanikuntiin. Elämässäni suurinta roolia näistä näyttelevätkin Harry Potterit sekä elokuvina että kirjoina. Sen verran pitkälle on fanitus mennyt, että Pimeän Piirronkin menin ottamaan tatuointina tuohon käsivarteen.

Tatuointi tehtiin minulle Artfloor13: ssa. Ei huaaano.

Blogin nimi saattaa aiheuttaa kulmienkohottelua, ja voinkin sanoa, että eipä kannata vedellä niitä palkokasveja hengitysteiden puolelle nenän kautta, jos ja kun tässä blogissa puhutaan myös lgbt-yhteisöstä varsin paljon. Sen enempää en asiaa selvittele, päätelkööt kukin siitä, mitä tahtoo.

Kuvassa lukeekin tietoja tekijästä tuolla alhaalla, eli eipä ole minun tekemäni muokkaus.

 

Rakastan kirjallisuutta, ja sen pohjalta hainkin yliopistoon opiskelemaan sitä. En kuitenkaan päässyt sisälle, joten kaipa sitten pidän sen välivuoden. Olisin tyytyväinen, jos pääsisin takaisin paikkaan, jossa olin kesätöissä, mutta jos ei, niin sitten se vain on niin. Ei kaikkea voi vaatia. Varmaankin laitan vielä hakupaperit menemään avoimeen yliopistoon.

Jos pärstäkerrointani tahdotte katsella, niin siinäpä olisi. Tällä kertaa ilman mitään cosplayhin liittyvää, niitä selfieitä löytyy kyllä tuolta erään toisen blogini puolelta, jos tahdotte katsoa.

Tämäkin tosin on jo muutaman kuukauden vanha, fleda on hieman pidempi eikä enää noin vaalea.

Olen aikoinani käynyt myös aktiivisesti gospel-tapahtumissa, mutta tapahtumien vähentymisen ja oman jaksamattomuuden seurauksena tämä on vähentynyt. Suurin osa suosikkibändeistäni on jo lopettanut, ja kyllästyin saamaan paniikkikohtauksia joka reissulla. Isoseksi olen myös aikoinaan kouluttautunut, yhden kesän niitäkin hommia tein ja tykkäsin kyllä. Sittemmin olen kyllä hakenut parikin kertaa isoseksi, mutta jostain syystä olen aina saanut jäätävän kesäflunssan juuri ennen leirin alkua, joten ne ovat menneet vähän sitten siinä jo sivu suun.

Oikeaa nimeäni en tänne ajatellut kertoa. Vaikka pyörinkin netissä vähän siellä sun täällä, pidän tietynlaisesta yksityisyydestä.

Toivottavasti tämän blogin ylläpitäminen nyt onnistuisi. Cosplay-blogia päivittelen silloin tällöin, mutta muut blogini ovat jääneet niin vähälle huomiolle, että melkein jo hirvittää. Joskus kai pitäisi toimeentua päivittämään niitäkin.

Seuraavalla kerralla juttua Turku Pridesta, jonne nyt viikonloppuna olen suuntaamassa.

-Shinigami

Peeäs, blogin ulkoasu muuttuu asap jonkin verran, eli näin tylsän näköiseksi en tätä blogia ajatellut jättää.