Kuljen kynä kädessäni.

Otsikko ei ole kaukana todellisuudesta; minä todella tunnun kulkevan kynä kädessäni, olen tehnyt niin ihan pienestä lapsesta lähtien. Inspiraationi saan milloin mistäkin; lehdestä kadulla, vanhuksesta bussissa tai vaikka hautakiven päivämääristä jos niikseen tulee. Inspiroidun välillä myös siitäkin, ettei minulla ole inspiraatiota. Kuulostaa vähän oudolta, kenties.

Juuri tämän myötä päädyin lukemaan Turun avoimeen yliopistoon luovaa kirjoittamista. Tällä hetkellä opiskelu tosin tuntuu epävarmalta; sen sijaan, että oivaltaisin uusia asioita, minulle ominainen epävarmuus palaa aina välillä ja yhä useammin. Syy ei ole muissa kurssilaisissa, syy ei ole luennoitsijoissa, vaan se syy löytyy tosiaan ihan korvien välistä. Opiskelu on tähän mennessä ollut melko lailla hauskaa, mutta sen mukana on tullut eräs varjopuoli: kuljen aina bussilla Eurasta tai Laitilasta Turkuun, enkä saa matkoille mitään tukea = kaikki menee omasta pussista, kaksi matkaa edestakaisin viikossa. Tästä syystä olen joutunut karsimaan menojani ystävieni kanssa koko ajan, sillä rahaa ei ole.

Onneksi olen oppinut olemaan pelkäämättä yksinäisyyttä.

Koska tämän nyt olisi tarkoitus olla jonkinlainen lifestyle-blogi, voinen esitellä täällä myös hieman sitä, mitä olen saanut kirjoitettua. Voisin sanoa, että etenkin runoni ovat sellaisia, että niistä joko pitää tai on pitämättä. Se riippuu jokaisen ihmisen omasta tyylistä, siitä, mihin on mieltynyt.

Meidän piti ensimmäisessä pienryhmäkokoontumisessa kirjoittaa haiku runomitalla 5-7-5. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut ensimmäistäkään haikua, ja kun se piti vielä kirjoittaa aiemmin tuotetun tekstin perusteella tuntui tehtävä ensin liki mahdottomalta. Sitten sainkin yllättäen aikaiseksi kaksi haikua, joista toisen voisin kertoa tässä.

Roolin esitän 

Vaan aplodit puuttuvat

Ei niitä kuulu.

Ja se on totta; jokapäiväisessä elämässä minulla on monta roolia. Roolini cosplayn parissa ja roolini bloggaajana ovat aivan erilaisia kuin roolini koulunkäyntiavustajana ja roolini minuna itsenäni. Koko ajan tunnen vetäväni roolia, olen niin tehnyt likipitäen aina ja monesta eri syystä. Tällä hetkellä en näitä syitä ole valmis kertomaan, mutta varmaa on, että myöhemmin puhun niistä enemmän.

Aiheessa eteenpäin.

Runoja olen tosiaan kirjoitellut nyt useamman vuoden enemmän tai vähemmän aktiivisesti - nyt on hiljaisempi kausi meneillään, sillä olen tällä hetkellä urautunut romaaninraakileeni ja fanficcien kirjoittamiseen. Useamman vuoden kuitenkin kirjoitin, sillä runot ovat lyhyitä tarinoita, keino ilmaista itseä lyhyesti ja ytimekkäästi - tai no, minun tapauksessani vähän vähemmän ytimekkäästi, sillä en ole ihan perinteisin runojen kirjoittaja. Runoni ovat kenties melko lailla vaikeasti ymmärrettäviä, joskus ne jopa tuntuvat olevan järjen rajan tuolla puolen, vaikka oikeasti ilmaisuillani on pitkälti rationaalinenkin tulkintatapa.

Voisin esitellä muutaman, jotka kirjoittelin tässä männävuosina. Ehkä jossakin kohtaa innostun jälleen raapustelemaan näitäkin, ken tietää.

             Idylli                                                                  

Pienen lapsen kyyneleiset silmät

Katsovat tumma-auraista vanhempaa

Setä

   mitä on pistävän hajuinen neste

Setä

   älä lyö enää, se sattuu.

Mies katsoo hiljaista puolisoaan

Joka vastaa surullisella hymyllä

Kyllä me kulta pärjäämme vielä

   vaikka emme saisikaan toisiamme rakastaa.

Nuorukainen istuu väristen paikallaan

   kourassaan ainut lohdutuksensa

Hän nostaa sen

   apaattisesti huulilleen

Ei töitä löytynyt kai tänäänkään.

                                                                                                                                              

Vanha mies katsoo kahta hautaa

Siellä nukkuvat vaimo ja poika

   Vaimo sairastui, poika vei henkensä

 Seuraavaksi on

   Kai hänen vuoronsa.

                                                                                                                                              

Mutta eihän meillä mitään hätää ole

Tämä on

   hyvinvointivaltio.

Täällä meille osoitetaan asemamme

Luottakaa siis

   kultaiseen valheeseen.

Mutta älkää minulle puhuko

   idyllistä

Paitsi jos se on käsityksenne

   Helvetistä.

Tämän kirjoitin jo jokin aika sitten, mutta yhä edelleen pidän 'Idylli'-nimistä runoani kaikkein ajankohtaisimpana kirjoituksistani. Seison yhä edelleen näiden sanojen takana. Tämä on eräs helppotulkintaisimpia tekstejäni, mutta pari seuraavaa esimerkkiä näyttänevät sen, mitä tulkitsemani runouden laji saattaa olla.

Käärme                                                                             

Suusi suoltaa

myrkyllisiä sanoja

Katalia valheita toisensa perään

Silti käännyt aina

Jumalasi puoleen

Ja rukoilet armahdusta kyyneleisin silmin.

Oletatko löytäväsi paratiisin Helvetistä

helpompaa se on toisinpäin

  

                                                             Suusi on kuin                                                                  tuomion temppeli

Viimeinen sanasi on

lakimme.

Kontrollisi on päätä kivistävää

Anna jo olla, syljen kohta

verta

Paine rikkoo verisuoneni

Huudan jo, mutta et kuuntele.

Olet vasta nuori mutta maailma

on sinun

Vain sinun eikä kenenkään muun

                                              Joko olemme puolellasi tai vastaan                                                                                                                         

Kuilu kasvaa

sydämenlyöntien

tahdissa.

En muista milloin tämä alkoi

Ja loppuun emme ole vielä päässeet

Olet kuin arpi, helppo saada

Mutta

helvetin vaikea poistaa.

Luot nahkasi viikon välein

Ja aina olet uusi persoona

Minä en jaksa

enää välittää

Mielenkiinnolla odotan seuraavaa kohtausta.

Käsikirjoittamaton näytelmämme soljuu

Soinnikkaammin kuin

valse triste

                                            Irrota hampaasi minusta, käärme                                                                                        

Niin olen sinutkin

rauhaan

 jättävä.

Kukapa ei olisi joskus turhautunut johonkin ympärillään olevaan ihmiseen? Itse ainakin nostan molemmat käteni ja huidon kuin tuulimylly sen puolesta, että kyllä, kyllä satavarmasti olen turhautunut ja useasti. Ja ihan yhtä satavarmasti olen saamarin rasittava aina välillä ympärilläni olevien ihmisten mielestä. Loppupeleissä olemme kuitenkin vain ihmisiä, ärsytämme toisiamme jossain välissä kuitenkin.

Otus

Se tuijottaa

Se on outo

Se ei puhu

Menisi pois!

                                                               Haluan vain                                                                  Kääntää katseeni

En halua nähdä sitä

En tahdo kohdata sitä!

Se on kaltereiden takana

Hyvä,

 se ei voi koskettaa minua

Nauran sen

 typerää naamaa

Jolla se minua tuijottaa.

Odotas hetkinen

Niitä on

 useampia

Helvetti soikoon

Mitä pitää tehdä?

Miksi vain minä

Olen joutunut tänne?

Miksi vain minua

Tuijotetaan

 tällä tavoin?

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Tuntemuksia ajalta, jolloin olin saanut identiteettini selväksi. Tuntemuksia ajalta, jolloin kerroin siitä joillekin - ja osa näistä joistakuista suoraan sanoen haistatti vitut päin naamaa. Tunsin olevani jonkinlainen sirkuseläin, jota tuijotettiin passiivisesti kaltereiden takaa sen ollessa häkissä. Onneksi nämä tuntemukset ovat suurimmaksi osin väistyneet, tuota aikaa ei liiemmin haluta muistella.

Pedon kynnet

Ne repivät sinua

Jo lamaantunutta lihaasi

                                                                Sinä olet                                                                   jo kuollut.

Silti sinä näet sen kaiken

Kynnet, hampaat, lihakset

Sadistisina

 kiiluvat silmät.

Se tavoitti sinut varkain

Et ennättänyt reagoida

Tunsit niiden

 painuvan selkääsi.

Peli oli jo menetetty.

Verisuonesi, hermopäätteesi

Ne kaikki

 roikkuvat näkyvillä.

Ne ovat terävät

Tappamiseen tarkoitetut.

Se hyökkäsi selkäpuolelta

Et ikinä nähnyt sitä tarkasti.

Mikä se oikein on?

Tästä on kyllä rehellisesti sanottava, etten ole aivan varma, mikä tämän tarina on olevinaan. Kenties pohdintaa ihmisyydestä? Siltä vähän tuntuu. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on petoeläimistä julmin, sillä osaamme toimia loogisesti, käyttää apuna kylmää järkeä ja sanoa ääneen, mitä mieltä olemme. Todellisuus on raadollista, ihmiset ovat raadollisia. Niin se kai vain menee,

Novellinkin tuossa vähän aikaa sitten raapustelin, mutta päätin jättää sen nyt tästä pois; se on vasta raakile. Aiheesta voin kuitenkin sen verran kertoa, ettei se ole helppo; hyppään novellissani skitsofrenikon saappaisiin lobotomialeikkausten aikana. Aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, mutta on kiehtovaa ainakin yrittää. 
Eikä sillä, että muutenkaan olisin mitenkään erityisen pirteiden tekstien tuottaja, kuten yläpuolella olevista esimerkeistä näkyy. Tämä ei kuitenkaan kerro minusta kaikkea ihmisenä - minä vain näen asiat omalla tavallani, teen niistä omat tulkintani ja ilmaisen ne sanoin, jotka eivät kenties aukene täysin muille.

Ei se haittaa.
Itsellenihän minä vain kirjoitan, ainakin toistaiseksi.
Voi olla, että aina, mutta eipä sekään haittaa - kunhan vain saan kirjoittaa.

Ehkäpä tässä tällä kertaa hieman infoa. Sikäli mikäli kiinnostaa nähdä enemmän näitä verbaalisia räpellyksiäni, heittäkääpä kommentilla tai jotakin. Blogger tarjoaa muuten tämän tekstin asettelun ym. muutokset, en jaksanut enää tapella niiden kanssa.

Ja kuulumisia muusta elämästä: värjäsin hiukseni, Näyttävätpähän terveemmiltä ja muutenkin paremmilta kuin vaalean värin kanssa.

Minäpä taidan tästä jatkaa kirjoittelua, huomiseen työpäivään valmistautumista sekä muinaisten riimujen opiskelua.
Voisin muuten kertoa lukuharrastuksestanikin täällä vielä jossain kohtaa, nyt en viitsinyt tähän samaan postaukseen siitäkin alkaa jauhaa järkyttäviä määriä, olisi mennyt kilometripostaukseksi tämä. Ellei sitä ole jo.

-Firith