Elämäni paniikkihäiriön kanssa.

Kuten sanoin, tämä postaus ei ehkä ole sieltä keveimmästä päästä, tai sitä se ei ainakaan minulle ole. Olen jo pitkään pohtinut, että haluaisin sanoa jotakin tästä jonkinasteisesta sairaudesta, joka vielä jokunen vuosi sitten hallitsi elämääni huomattavasti enemmän kuin nyt.

Kyseinen sairaus on siis paniikkihäiriö, josta sain diagnoosin pari vuotta sitten. Olen jollakin tasolla päässyt jo hieman sen herraksi, mutta muutama vuosi sitten näin ei ollut. Seuraava tarina on tosi.

Maata Näkyvissä-festarit vuonna 2011. Fiilis on hyvä, istun kaverini kanssa lattialla hänen työvuoronsa loputtua. Huomaan olevani janoinen, ja kaveri lähtee hakemaan minulle kokista. Yhtäkkiä huomaan oudon levottomuuden kasvavan, ympärilläni kun on järkyttävä määrä ihmisiä, joita en tunne. En voi tietää mitään, mitä heidän päidensä sisällä liikkuu. En voi tietää, millaisia ihmisiä he ovat.

Kaveri palaa kokiksen kanssa, ja alan juoda sitä. Yllättäen sitä läikkyy housuilleni, ja katsoessani oikeaa kättäni se tärisee aivan holtittomasti. Tärinä alkaa levitä, kunnes lopulta lihakseni melkein kramppaavat. Henki ei kulje, ahdistaa järkyttävän paljon, oksennus alkaa nousta kurkkuun ja tajunnantaso hiipua. Seuraava muistikuva on enskan saapuminen paikalle sekä kysymys siitä, olenko käyttänyt jotakin huumausainetta. Kykenen pudistamaan päätäni.

Seuraava muistikuva on lepotilasta, jolloin seurakunnan nuorisotyönohjaaja juoksee sisälle ja kysyy, millaisessa kunnossa olen. Olen koko ajan ollut tajuissani, mutta kolmen tunnin kohtauksesta minulla on vain vartin muistikuvat.

Kohtaukset eivät loppuneet tuon jälkeen, vaan pikemminkin päinvastoin. Niitä tuli useammin, joskaan ne eivät olleet yhtä voimakkaita kuin tuo, joka parhaiten mieleeni on jäänyt (lähinnä juuri siitä, etten muista siitä lähestulkoon mitään). Niitä alkoi tulla myös erilaisissa tilanteissa, mutta suurimpaan osaan liittyvät suuret ihmismassat, kuten esimerkiksi Mötley Crüen keikalla vuonna 2012. Kohtauksia saattoi kyllä esiintyä ihan vain kotonakin.

Vanhempani saivat suostuteltua minut menemään lääkäriin. Ja mitä se hyödytti?

"Sinulla on vain taipumusta hyperventilaatioon. Ei mitään vakavampaa."

Näin totesi lääkäri ja jätti asian sikseen. Olin silloin muutenkin liki jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, että uskoin ylireagoivani omaan toimintaani, ettei se oikeasti olisi vakavaa. Niinpä minäkin annoin asian olla - asia ei vain antanut minun olla.

Useimmat minut tuntevat tai blogiani lukevat tietävät, että harrastan cosplayta ja käyn coneissa. Suuria ihmismassoja, ahtaita käytäviä, mahdollisesti vielä väsymystä ja yleistä epämukavuutta. Jotkut ovat kysyneet, miten kykenen käymään coneissa. Vastausta jouduin miettimään jonkin aikaa, mutta nykyään tiedän sen. Ja se on tässä.

En minä meinaakaan kyetä. Joka ikinen kerta, kun olen lähdössä tapahtumaan, minun on psyykattava itseäni useita viikkoja siihen, että jälleen kerran kohtaan ihmisiä, joita en tunne nyt enkä mahdollisesti koskaan. Varaudun siihen, että saatan jäädä jossain kohtaa pitkäksikin aikaa yksin. Joskus minua pelottaa suoraan sanottuna ihan helvetin paljon edes lähteä coniin, ja tekisi mieli vain jäädä kotiin.

En olisi varmaan kyennyt edes jatkamaan harrastustani, ellen olisi heti alussa tehnyt itselleni selväksi, että tätähän mahdollisuutta toteuttaa luovuuttani ja saada uusia ystäviä ei yksikään paniikkihäiriö pilaa. Ja se häiriö on muuten diagnosoitu ihan psykologin (ei keittiöpsykologin) puolelta, ihan näin btw tähän väliin.
Jotkut jättävät harrastuksensa kesken tämän takia - enkä nyt puhu vain cosplaysta, vaan ihan yleisesti. Jos kohtaus puhkeaa samantyyppisistä syistä kuin esimerkiksi juuri itselläni, eli vaikkapa suurista ihmismassoista, harrastaminen on oikeasti hankalaa.

Arkisista asioista enää puhumattakaan.

Kaupassakäynti.
Puhelinsoitto - vaikka vain mummun pyynnöstä enolle, että tulisi syömään.
Ennaltasovittu tapaaminen esimerkiksi työvoimatoimistossa.
Autolla ajaminen.
Joskus viikonloppuisin illanistuminen baarissa.
Uusien kurssikavereiden tapaaminen.

Ja näitä riittää. Autolla ajaessa tosin saan pidettyä itseni melko lailla tyynenä, mutta mieluiten ajan kuitenkin yksin. Paineet kasvavat heti, kun joku istuu vieressä, sillä tiedostan jatkuvasti olevani tavallaan vastuussa hänen hengestään. Kykenen tosin ajamaan myös kaveri kyydissä, se ei ole ongelma, mutta esimerkiksi juoppokuskiksi minua on ihan turha kysellä. Siihen en ala.

En halua tästä kilometrin mittaista postausta (ja taaskaan ei ainuttakaan kuvaa, mutta mitäpä sitä tähän kuvia lisäämäänkään), joten lopettelen tässä piakkoin. Miksi tosin halusin kertoa tästä? Ja miksi en spesifioi tämän syitä tarkemmin?

Jälkimmäiseen vastaus on se, etten todellakaan tiedä, miksi edes kammoan isoja ihmisjoukkoja. En tiedä, miksi ne ahdistavat minua niin paljon. Kenties juuri se, että en voi ikinä tietää, millainen kukin on... Kenties se siinä eniten ahdistaakin.
Ja miksikö halusin kertoa? Siksi, että tietoisuutta paniikkihäiriöstä ja sille ominaisista ahdistuskohtauksista pitäisi mielestäni lisätä. Olen kuullut ihmisten naureskelevan niille, jotka eivät edes aikuisina kykene kunnolla soittamaan itselleen sitä parturiaikaa tai jotakin vastaavaa. No, joillekuille se nyt vain voi olla melkein liian vaativa tehtävä suoritettavaksi.

En sano, että oma häiriöni olisi vakavimmasta päästä.
En sano, että sen häiriön piikkiin voisi ehkä ihan kaikkea laittaa.

Sen sijaan sanon tämän: älkää väheksykö. Se on melkeinpä kaikkein pahinta, mitä voitte edes tehdä. Ja taitaa ollakin.

Nyt kello näyttää sen verran, että lienee aika mennä nukkumaan.
Tästä lähin mukaan tulee myös valoisampia postauksia, tämä nyt vain oli tällainen, jonka halusin toteuttaa tässä vaiheessa.

Ja ai niin - marraskuussa saatte lukea juttua siitä Mötleyn viimeisestä keikasta Suomessa, sillä olen sinne menossa. Tuli se kohtaus tai ei, sitähän en perhana välistä jätä.