"Joo joo, kyllä mä lopetan." - Tupakoitsijan paasausta tupakoinnista.

Tuokin lause on varmasti kuultu suustani sen sata tai kaksisataa kertaa, vaan kertaakaan en ole onnistunut tuota lupausta pitämään.
Lupausta tupakoinnin lopettamisesta.
Tahto olisi kova, vaan tahdonvoima ei tunnu riittävän.

Olen nyt 19-vuotias, ja aloin polttaa siirryttyäni yläasteelle. Alkoholiin en tuolloin suostunut koskemaankaan, ja kovin mielelläni en sitä tee vieläkään ainakaan suuremmissa määrin. Mutta jo se, että elin absolutistista elämää ollessani 12, tuntui olevan joillekin se maailman kaatumisen paikka. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu ihan helvetin typerältä, että aloin polttaa sen vuoksi, että saisin hyväksyntää porukalta, jonka kanssa en tainnut oikein koskaan tulla läheiseksi - osan kanssa pikemminkin päinvastoin.
Aloin polttaa, jotta minua ei kiusattaisi siitäkin. Tuolloin oli nuorisolla vielä kovassa huudossa se, että päihteidenkäyttö jo nuoresta pitäen on aivan must. Ne vahvat ja fiksut eivät sitä aloittaneet... Ja sitten lauman mukana menivät ne, jotka eivät tahtoneet antaa taas toista syytä tullakseen nokitelluksi. Paikkansa kyllä piti, eipä kukaan sen takia koskaan minulle päätään aukonut, että aloin polttaa.

Alun perin kyse oli yhdestä kokeilusta, jonka tunnustin rehellisesti äidilleni. Olen aina ollut huono valehtelija, enkä kokenut tarpeelliseksi pimittää tietoa häneltä. Vanhempani kannustivat olemaan tupakoimatta, eivätkä he suuttuneet - toki heistäkin kumpikin oli tupakkaa kokeillut, ja äitinikin aikanaan poltti aika kauan.

"Joo joo, en mä siihen aineeseen enää koske."

Ja missä ollaan nyt, vähän yli kuusi vuotta myöhemmin?

Nelinumeroinen summa tuhlattu savuna ilmaan ja tervana keuhkoihin.
Vaikka tahtoisi lopettaa, huomaa löytävänsä itsensä jatkuvasti lähikaupan kassajonosta. "L&M vihreä, kiitos." Ja joskus sitä ei tarvitse edes sanoa, koska se tiedetään jo. 
Suhteessa, jossa toinen osapuoli ei polta (onneksi), ja jokainen hengenveto, jonka mukana vedän myös savua ja kaikkea muuta myrkyllistä keuhkoihini, on tavallaan pois myös häneltä. Se kirpaisee.

"Mutta sähän olet nuori, sä voit vielä lopettaa."

Tämä on kuultu miljoona kertaa.
Ja totta, mä voin lopettaa, ja mä haluan lopettaa. Mutta nikotiini on piruista pahimpia, ja jollakin tavalla se saa mut aina juonittua puolelleen. Mun pitäisi olla vahvempi ja vastustaa sitä, sillä vanhemmalla iällä se kostautuu varmasti - etenkin, kun kummankin vanhemman suvun puolilta kuolinsyyt ovat suurimmaksi osaksi olleet joko sydän- ja verisuonitaudit tai erinäiset syövät. Juuri pari vuotta sitten pikkuserkkuni, joka tuolloin oli ikäiseni, sairastui Hodgkinin tautiin. Ei syöpä katso ikää.

Mä olen monta kertaa päättänyt, että nyt loppuu. Kolme vuotta sitten olin puoli vuotta ilman, mutta stressitason noustessa siinä sitä taas oltiin, sätkällä kaverin kanssa erittäin stressaavan kokeen jälkeen. Silloin ajattelin, että hallitsen tupakointini, voisin siis rauhassa polttaa yhden silloin tällöin.

Vitut.

Tässä sitä edelleen ollaan.

Koska ilmeisesti suoraan vieroittuminen ei onnistu, olisi kai parasta tilata se sähkötupakka. On mulla aiemminkin ollut sellainen, se vain lahosi ja hupsista, alkoikin taas oikean tupakan osto. Ei sähkötupakkakaan vaaratonta ole, ja moni on spekuloinut, että se olisi vaarallisempaa kuin varsinainen tupakka. En tästä voi sanoa mitään, en ole minkään alan tutkija enkä insinööri, mutta jotenkin minusta tuntuu, että tuskin mitään enää menetänkään, jos sitä vaihtoehtoa paremmin alan tutkia.
Ja tätä päätöstä innoittamassa on ollut pikkuveljeni, joka ainakaan tietojeni mukaan ei ole koskenutkaan savukkeisiin - ja hän on rippikouluikäinen. Monta kertaa hän on kysynyt minulta kysymyksen, joka mykistää minut aina.

Haluatko sä kuolla ton takia?

Ja vastaus on, että en tietenkään.
Mä voisin vihdoin ja viimein yrittää ottaa itseäni niskasta kiinni ja tilata sen sähkötupakan. Ei se tietenkään ole samanlainen tunne kuin oikean tupakan polttaminen, mutta... Onko se tunne muka ihmishengen arvoinen?

En voi sanoa, kuinka paljon tällainen mokoma paasaus vaikuttaa kehenkään. Mutta haluan sanoa kuitenkin jotakin ihan yleisesti; ole fiksu ja lopeta tupakointi. Ellei kenenkään muun, niin omaksi parhaaksesi.
Ja jos tätä lukee joku nuori, joka harkitsee edes kokeilevansa tupakkaa esimerkiksi ryhmäpaineen vuoksi: kelaa, onko se ihan oikeasti sen arvoista. Mä voisin jopa kokemuksesta väittää, ettei ole. Se ei oikeasti ole sen arvoista, että riskeeraat terveytesi, ja lisäksi pistät quite literally rahaa palamaan useiden satojen ellei tuhansien eurojen edestä.

Terveisin se saatanan dorka, joka sen meni tekemään.

Ja vanhemmat: jos lapsesi joskus tulee kotiin ja hänen vaatteissaan haisee tupakka, keskustelkaa asiasta. Räyhääminen ei auta. Sillä tavalla saat nuoren vain kapinoimaan ja varmasti kessuttelemaan useamminkin. Keskustelkaa asioista avoimesti. En nyt varsinaisesti ala neuvoa kenenkään kasvatusta, mutta pienenä vinkkinä voisin tällaisenkin antaa.

Nikotiini yrittää varmasti koukuttaa jonkun, joka ikinen päivä näin käy. Mutta jos sinä olet se joku, plokkaa koukku ja kiskaise vastapalloon. Äläkä anna ylivaltaa - jos annat pikkusormen, se vie koko kätesi.

Jos vaikka naamakuvaakin tänne vaihteeksi pistäisi. Uusin rakkauteni vaatteiden suhteen on tuomerkki Spiral. Tsekatkaa esimerkiksi EMP: n sivuilta.