Kun puukko heilahtaa.

Turku, 18.8.2017. Jälleen saimme näyttöä siitä, kuinka vaarallinen teräase todellisuudessa on. Suurempi väkijoukko vastaan yksi hyökkääjä.
Ennen poliisien tuloa hyökkääjä veti pidempää kortta. Aseenaan hänellä oli "vain veitsi", josta ei sen enempää ole tätä tekstiä kirjoitettaessa kerrottu julkisuuteen. En siis tiedä, oliko kyseessä esimerkiksi pitkä- vai lyhytteräinen teräase. Se nyt tosin vaikuttaa melko mitättömältä yksityiskohdalta tilanteessa, jossa kaksi ihmistä on saanut surmansa ja useampi on loukkaantunut.

Suomessa puukot ovat viuhuneet tiuhaan kuluneiden vuosisatojen aikana, ja etenkin Pohjanmaan hurmeinen historia on monelle tuttu.
Se ei silti tee ainoastakaan hyökkäyksestä hyväksyttyä - oli kyseessä sitten kantasuomalainen tai ulkomaalaistaustainen hyökkääjä. Oli kyseessä millainen ihminen tahansa, rikos on aina rikos - ja ihmishenki aina ihmishenki.

Krav Magassa opettelemme puukkotorjuntoja hyvinkin usein. Niin kaarevien hyökkäysten kuin pistojenkin torjumisten harjoittelut ovat tulleet näinä vuosina varsin tutuiksi. Viimeistään tämä osoittaa, ettei niiden harjoittelu koskaan ole turhaa.
Tuhannet ja taas tuhannet toistot eivät kuitenkaan ole mikään autuaaksi tekevä asia.

Teräase on yksi katalimmista hyökkäysvälineistä, joita on olemassa - sen saa helposti piiloon, mutta sen saa myös helposti vedettyä esille. Tilastot ja media kertovat karua totuutta (viimeiseksi mainittu tosin useimmiten ainakin jollakin tavalla väritetysti) ; yhä edelleen suurimmassa osassa henkirikoksista tekovälineenä on ollut juuri puukko. Puhumattakaan niistä tapauksista, joissa ne eivät välttämättä ole edes vaatineet ihmishengen menetystä. Nämäkään tapaukset eivät valitettavasti ole kovin harvassa.
Vaikka niitä vastaan siis harjoittelisikin puolustautumaan, voi tilanne iskeytyä päälle tavattoman äkkiä. Vaikka toistoja olisikin tehty tuhansia ja taas tuhansia kertoja, ihminen voi silti mennä täysin lukkoon. Pahimmassa tapauksessa shokki ja stressi yhdessä muodostavat kuolemantuomion.

Eräs puukotettua naista auttamaan mennyt henkilö sai itsekin puukosta.
On toki oikein yrittää auttaa, en sitä sano. On kuitenkin täysin eri asia, kykeneekö ihminen adrenaliinin puskiessa verenkiertoon tekemään rationaalisia arvioita omasta toimintakyvystään ja tilanteen vakavuudesta. Putkinäkö iskee päälle nopeammin kuin moni ihminen uskookaan. Paljon jää ihmisen normaalin näkökentän ulkopuolelle. Joskus liiankin paljon.
Sankaria ei kannata lähteä leikkimään, ellei tilanne toden totta vaadi sitä. Tässä tapauksessa ymmärrän varsin hyvin henkilön halun auttaa - naisella oli mukanaan pieni lapsi.

En arvostele heitä, jotka lähtivät juoksemaan pois tilanteesta. He toimivat niin kuin parhaaksi näkivät, ja joukkoryntäys jo itsessään varoitti muita alueen ihmisiä siitä, ettei ainakaan heidän tulosuuntaansa kohti kannata mennä.

On aika heavya settiä kyllä siinä vaiheessa, kun kaveritkin merkkailevat Facebookissa olevansa turvassa "kohteelta hyökkäys paikassa Turku". En koskaan toivonut tällaista tilannetta näkeväni. Tai no, kukapa vastaavaa olisi toivonut.

Tästä edespäin osaan varmasti arvostaa puukkotorjuntatreenejäkin ihan uudella tavalla. Ei sillä, ettenkö olisi niitä jo aikaisemmin arvostanut, mutta tämä väistämättä pistää katsomaan asioita aivan uudesta perspektiivistä.
Koskaan ei voi tietää, onko seuraavaksi oma vuoro joutua vastaavan hyökkäyksen kohteeksi. En sano tuota lietsoakseni joukkohysteriaa tai dramatisoidakseni tilannetta - tämä vain alkaa tuntua varsin karulta faktalta.

En silti aio linnoittautua omaan kotiini. Siitä tuskin olisi hyötyä kenellekään.
Kulkekaa rauhassa, pysykää valppaina.
Ja jos mahdollista, harjoitelkaa. Vaikka ne tuhannet toistot tuntuisivatkin välillä turhauttavilta, niiden ansiosta saatat ainakin saada pelattua lisäaikaa, jos tarve sitä vaatii. Täydellinen henkivakuutus ne eivät todellakaan ole, mutta paljon parempi kuin ei yhtään mitään.

-Firith

"When I punch they call me Magarena..."

Eli jälleen olisi siis Maga-aiheista postausta tulossa.

Ensin asia, joka on todella tullut huomattua: tie aloittelijasta itsepuolustustekniikoiden hallitsijaksi on kaikkea muuta kuin helppo. Puolessa vuodessa päähän ovat suhteellisen hyvin juurtuneet kaikkein tavallisimmat tekniikat, kuten esimerkiksi 360-puukkotorjunta, mutta en ole edes pitänyt kirjaa siitä, kuinka monta toistoa esimerkiksi juuri kyseinen tekniikka on vaatinut. Yhä edelleenkään en myöskään osaa sitä täydellisesti, vaan virheitä ja ajatuskatkoja tulee tuon tuostakin.

Mutta mitä siitä? Oppimassahan siellä ollaan, ja virheiden kauttahan se oppiminen nimenomaan tuleekin,

Mitä Krav Maga on minulle opettanut?

Itsepuolustuksen lisäksi aimo annoksen kärsivällisyyttä. Joissain asioissa olen ollut järjettömän lyhytpinnainen ihminen, ja välillä treeneissä turhaudun itseeni aika tavalla, kun mikään vain ei tunnu menevän kuin siellä kuuluisassa Strömsössä.
Kärsivällisyyteni on kuitenkin kasvanut huomattavasti, samaten itseluottamukseni. En tunne enää olevani erityisen voimaton niin henkisesti kuin fyysisestikään - lihasmassa on ottanut kunnon kasvupyrähdyksen, ja koen henkisesti olevani voimakkaampi.
Koska Krav Magaa treenataan porukassa, on tämä laji opettanut minulle myös aimo annoksen yhteistyökyvyn tärkeydestä. Aina nyt ei vain satu pääsemään sen mieluisimman treenikumppanin pariksi, joten kemioiden on synkattava myös muiden kanssa. Onneksi meidän porukassamme ei ole ollut pelkoa siitä, että tuntisi itseään ulkopuoliseksi, vaan eritasoisuudesta huolimatta porukan keskinäiset kemiat toimivat mielestäni hyvin.

Millaisia treenit ovat?

Treenit (jos pelkkiä nyrkkeilytreenejä ei lasketa) koostuvat alkulämmittelystä, joka periaatteessa on myös treenien lihaskunto-osuus. Punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, kyykkyjä, lankkua... You name it. Sen jälkeen on vuorossa noin 30-40 minuutin nyrkkeilyosuus, jossa harjoitellaan erilaisia lyöntikomboja ( = monesta eri lyönnistä koostuva lyöntisarja).

Allekirjoittanut ja Venla harjoittelemassa mainittuja lyöntikomboja. 

Sen jälkeen vuorossa onkin itsessään Maga-tekniikoiden treenaaminen, joka on ollut varsin monipuolista: puukkotorjuntoja, kuristusotteista vapautumisia ja aseen poisottoa noin muiden muassa on tullut treenailtua. Maga on lajina varsin fyysinen, ja esimerkiksi potkutorjuntojen jälkeen etenkin jalat ovat (välillä suojienkin käyttämisestä huolimatta) kauniin sinisenkirjavat.
Ketään ei kuitenkaan harjoituksissa pyritä vahingoittamaan, ja jatkuvasti meitä muistutetaan myös siitä, että järjen pitää pysyä päässä, jos näitä tekniikoita joutuu käytännössä toteuttamaan - ja sanon "joutuu" enkä "pääsee", sillä tappeluun joutuminen ei ikinä ole hyvä juttu. Näillä tekniikoilla ihminen pystyy puolustamaan itseään, mutta varomattomana voi teloa hyökkääjän siihen kuntoon, että saa mahdollisesti vakaviakin syytteitä niskaansa hyökkääjän päästessä kuin koira veräjästä. On myös kehotettu pohtimaan sitä, onko järkevämpää alkaa tapella vai suosiolla ottaa jalat alleen ja lähteä käpälämäkeen.

Tällaista on siis tullut treenailtua kolmisen kertaa viikossa.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan suosittelen lajia niille, jotka ovat kiinnostuneita itsepuolustuksesta. Magaa opetetaan melko lailla ympäri Suomea, liittoja tosin on useampia, mutta suosittelen googlailemaan aihetta. Ronin Krav Maga Eura kuuluu Pohjolan Krav Maga-liittoon.

Tässä olisi muuten pari kuvaa ja videota harjoituksista. Kuvat on ottanut Janina, photoshoppauksen on hoitanut Venla.

Keskustelutilanteita tekniikoista tapahtuu silloin tällöin...

Tämän porukan kesken on ollut kyllä todellinen ilo treenata! Harmikseni joudun ensi syksynä kuitenkin siirtymään pois heidän riveistään, mutta siihen asti nautin kyllä täysillä jokaisesta mustelmasta ja lihaskivusta - no pain, no gain.

Ja koska ohjaajan kustannuksella saa ja varmaan vähän pitääkin pelleillä...

I've got the moves like Jagger!

No niin, eiköhän tämä postaus olisi sitten siististi kääritty pakettiin. Sunnuntain treenikertaa odotellessa!

-Firith

"Joo joo, kyllä mä lopetan." - Tupakoitsijan paasausta tupakoinnista.

Tuokin lause on varmasti kuultu suustani sen sata tai kaksisataa kertaa, vaan kertaakaan en ole onnistunut tuota lupausta pitämään.
Lupausta tupakoinnin lopettamisesta.
Tahto olisi kova, vaan tahdonvoima ei tunnu riittävän.

Olen nyt 19-vuotias, ja aloin polttaa siirryttyäni yläasteelle. Alkoholiin en tuolloin suostunut koskemaankaan, ja kovin mielelläni en sitä tee vieläkään ainakaan suuremmissa määrin. Mutta jo se, että elin absolutistista elämää ollessani 12, tuntui olevan joillekin se maailman kaatumisen paikka. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu ihan helvetin typerältä, että aloin polttaa sen vuoksi, että saisin hyväksyntää porukalta, jonka kanssa en tainnut oikein koskaan tulla läheiseksi - osan kanssa pikemminkin päinvastoin.
Aloin polttaa, jotta minua ei kiusattaisi siitäkin. Tuolloin oli nuorisolla vielä kovassa huudossa se, että päihteidenkäyttö jo nuoresta pitäen on aivan must. Ne vahvat ja fiksut eivät sitä aloittaneet... Ja sitten lauman mukana menivät ne, jotka eivät tahtoneet antaa taas toista syytä tullakseen nokitelluksi. Paikkansa kyllä piti, eipä kukaan sen takia koskaan minulle päätään aukonut, että aloin polttaa.

Alun perin kyse oli yhdestä kokeilusta, jonka tunnustin rehellisesti äidilleni. Olen aina ollut huono valehtelija, enkä kokenut tarpeelliseksi pimittää tietoa häneltä. Vanhempani kannustivat olemaan tupakoimatta, eivätkä he suuttuneet - toki heistäkin kumpikin oli tupakkaa kokeillut, ja äitinikin aikanaan poltti aika kauan.

"Joo joo, en mä siihen aineeseen enää koske."

Ja missä ollaan nyt, vähän yli kuusi vuotta myöhemmin?

Nelinumeroinen summa tuhlattu savuna ilmaan ja tervana keuhkoihin.
Vaikka tahtoisi lopettaa, huomaa löytävänsä itsensä jatkuvasti lähikaupan kassajonosta. "L&M vihreä, kiitos." Ja joskus sitä ei tarvitse edes sanoa, koska se tiedetään jo. 
Suhteessa, jossa toinen osapuoli ei polta (onneksi), ja jokainen hengenveto, jonka mukana vedän myös savua ja kaikkea muuta myrkyllistä keuhkoihini, on tavallaan pois myös häneltä. Se kirpaisee.

"Mutta sähän olet nuori, sä voit vielä lopettaa."

Tämä on kuultu miljoona kertaa.
Ja totta, mä voin lopettaa, ja mä haluan lopettaa. Mutta nikotiini on piruista pahimpia, ja jollakin tavalla se saa mut aina juonittua puolelleen. Mun pitäisi olla vahvempi ja vastustaa sitä, sillä vanhemmalla iällä se kostautuu varmasti - etenkin, kun kummankin vanhemman suvun puolilta kuolinsyyt ovat suurimmaksi osaksi olleet joko sydän- ja verisuonitaudit tai erinäiset syövät. Juuri pari vuotta sitten pikkuserkkuni, joka tuolloin oli ikäiseni, sairastui Hodgkinin tautiin. Ei syöpä katso ikää.

Mä olen monta kertaa päättänyt, että nyt loppuu. Kolme vuotta sitten olin puoli vuotta ilman, mutta stressitason noustessa siinä sitä taas oltiin, sätkällä kaverin kanssa erittäin stressaavan kokeen jälkeen. Silloin ajattelin, että hallitsen tupakointini, voisin siis rauhassa polttaa yhden silloin tällöin.

Vitut.

Tässä sitä edelleen ollaan.

Koska ilmeisesti suoraan vieroittuminen ei onnistu, olisi kai parasta tilata se sähkötupakka. On mulla aiemminkin ollut sellainen, se vain lahosi ja hupsista, alkoikin taas oikean tupakan osto. Ei sähkötupakkakaan vaaratonta ole, ja moni on spekuloinut, että se olisi vaarallisempaa kuin varsinainen tupakka. En tästä voi sanoa mitään, en ole minkään alan tutkija enkä insinööri, mutta jotenkin minusta tuntuu, että tuskin mitään enää menetänkään, jos sitä vaihtoehtoa paremmin alan tutkia.
Ja tätä päätöstä innoittamassa on ollut pikkuveljeni, joka ainakaan tietojeni mukaan ei ole koskenutkaan savukkeisiin - ja hän on rippikouluikäinen. Monta kertaa hän on kysynyt minulta kysymyksen, joka mykistää minut aina.

Haluatko sä kuolla ton takia?

Ja vastaus on, että en tietenkään.
Mä voisin vihdoin ja viimein yrittää ottaa itseäni niskasta kiinni ja tilata sen sähkötupakan. Ei se tietenkään ole samanlainen tunne kuin oikean tupakan polttaminen, mutta... Onko se tunne muka ihmishengen arvoinen?

En voi sanoa, kuinka paljon tällainen mokoma paasaus vaikuttaa kehenkään. Mutta haluan sanoa kuitenkin jotakin ihan yleisesti; ole fiksu ja lopeta tupakointi. Ellei kenenkään muun, niin omaksi parhaaksesi.
Ja jos tätä lukee joku nuori, joka harkitsee edes kokeilevansa tupakkaa esimerkiksi ryhmäpaineen vuoksi: kelaa, onko se ihan oikeasti sen arvoista. Mä voisin jopa kokemuksesta väittää, ettei ole. Se ei oikeasti ole sen arvoista, että riskeeraat terveytesi, ja lisäksi pistät quite literally rahaa palamaan useiden satojen ellei tuhansien eurojen edestä.

Terveisin se saatanan dorka, joka sen meni tekemään.

Ja vanhemmat: jos lapsesi joskus tulee kotiin ja hänen vaatteissaan haisee tupakka, keskustelkaa asiasta. Räyhääminen ei auta. Sillä tavalla saat nuoren vain kapinoimaan ja varmasti kessuttelemaan useamminkin. Keskustelkaa asioista avoimesti. En nyt varsinaisesti ala neuvoa kenenkään kasvatusta, mutta pienenä vinkkinä voisin tällaisenkin antaa.

Nikotiini yrittää varmasti koukuttaa jonkun, joka ikinen päivä näin käy. Mutta jos sinä olet se joku, plokkaa koukku ja kiskaise vastapalloon. Äläkä anna ylivaltaa - jos annat pikkusormen, se vie koko kätesi.

Jos vaikka naamakuvaakin tänne vaihteeksi pistäisi. Uusin rakkauteni vaatteiden suhteen on tuomerkki Spiral. Tsekatkaa esimerkiksi EMP: n sivuilta.

Krav Maga - siis mikä?

En nyt hetkeen ole kirjoitellut, mutta erinäistä kuulumispostausta on tässä kyllä tuloillaan heti, kun jotakin kirjoitettavaa löytyy.
Tässä välissä kuitenkin päätin tehdä ihan oman postauksen tuossa viime joulukuun lopulla aloittamalleni harrastukselle, Krav Magalle.

Mikä hiton Krav Maga?

"Krav Maga (hepreaksi ‏קרב מגע‎, 'kontaktitaistelu') on israelilainen lähitaistelu- ja itsepuolustusjärjestelmä, joka perustuu ihmisen luontaisiin reaktioihin stressitilanteessa. Krav Maga on kehitetty ainoastaan itsepuolustusta varten, ja siksi siinä ei järjestetä kilpailuja tai näytöksiä eikä siinä ole sääntöjä, vaikka lajissa onkin tasojärjestelmä. Krav Magan kantavana ajatuksena on perustajansa Imrich Lichtenfeldin unelma "Jotta voisit kulkea rauhassa"."
-Wikipedia

 Tämä Wikipedia-ote vastannee tuohon kysymykseen aika selkeästi. Meni muutama viikko, ennen kuin edes äitini pääsi kunnolla kartalle siitä, mitä oikein harrastan. Yksinkertaisuudessaan vastaus kuuluu niin, että harrastan israelilaista itsepuolustuslajia.

Miksi päädyit harrastamaan tätä?

Minua on huolettanut jo useita vuosia, etten ole osannut ainoatakaan kunnollista itsepuolustustekniikkaa. Nyt halusin siihen muutoksen.
Osasyy oli se, että pidän kontaktilajeista varsin paljon, mutta se ei todellakaan ollut suurimpana syynä. Ei sitä koskaan tiedä, milloin se kohtaaminen pimeällä kadulla/kaupassa/baarissa/käytännössä missä vain jääkaappipakastimen kokoisen hyökkääjän kanssa sattuu omalle kohdalle, ja mieluiten osaisin myös jollakin tavalla puolustautua siinä tilanteessa, enkä vain seistä tumput suorana H. Moilasen kaimana odottamassa ensimmäistä iskua.

Miltäs tämä laji nyt sitten oikein näyttää?

No minun esimerkeilläni vielä toistaiseksi ei varmaan kummoiselta, sillä olen harrastanut vasta vähän aikaa. Ottakaapa tästä huomattavasti kokeneempien tyyppien esimerkin puolta.

Olkoonkin promootiovideo, sieltä löytyy ihan niitä havainnollistuspätkiäkin jonkin verran. Huomio; en suosittele ihan heti kokeilemaan kotona, sillä suurin osa tekniikoista vaatii jonkin verran ohjaamista. Esimerkiksi kuristuksesta vapautuminen ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, ja lisäksi se on kaikkea muuta kuin turvallista, etenkään jos harjoituksen kuristaja ei ole kontrollissa omista voimistaan.

No missä tätä voi sitten harrastaa?

Luettelo seuroista ja osasta tasovöiden vaatimuksia löytyy osoitteesta http://www.krav-maga.fi/ <--- sieltä vaan selailemaan.
Itse harrastan Marko Nurmisen luotsaamassa Ronin Krav Maga Eurassa. Ryhmähenki porukan kesken on aivan loistava, ja myös harjoituksissa käyvä kaverini totesikin, että lajin ominaispiirteitä mukaillen "ketään ei kiusata, mutta turpaan tulee varmasti". :D Huumorin kukan on myös todettu olevan se kaunein kukka, mutta silti harjoitukset otetaan tarpeeksi tosissaan siihen nähden, että jotain tulee oikeasti opittuakin.

Vyökokeista minun nyt ei kannata vielä edes unelmoida tässä vaiheessa, mutta jos kykenen Magaa jatkamaan vielä senkin jälkeen kun Eurasta häivyn, kai nekin jossain vaiheessa ajankohtaiseksi tulevat. Krav Magassa suurin pyrkimykseni ei kuitenkaan ole kivuta mahdollisimman korkealle. Paljon tärkeämpänä pidän sitä, että opin puolustamaan itseäni ja siinä sivussa ottamaan mahdollisimman vähän hittiä itse hyökkääjältä.

 No viimeinen kysymys; miksi tällainen postaus?

Olisin toki voinut kirjoittaa kuulumispostauksen ihan normaalilla kaavalla ja sisällyttää tämän osaksi sitä, mutta aloin nähdä enemmän tai vähemmän punaista nähdessäni YLEn julkaiseman videopätkän, jolle nauravat ulkomaalaiset ja melko varmasti vielä sen kuuluisan naurismaan aidan seipäätkin. Sitä katsoessani saatoin itsekin huutaa pariin otteeseen EI... Lähinnä siitä videosta tuli muutenkin mieleen tämä:

(Mitenkään tässä nyt Star Warsia pilkkaamatta, pidän oikeasti leffoista todella paljon.)

En tiedä, kuinka tunnettu Krav Maga on lajina, mutta ainakaan täysin valtavirran tietoisuudessa se ei ainakaan pienemmillä paikkakunnilla liene. Itse en ollut kuullutkaan ennen viime joulukuuta mitään koko lajista, ja olisi mennyt ohi kokonaan, ellei kaverini olisi maininnut lajin nimeä ja uteliaisuuteni iskenyt kyntensä siihen.
Suosittelen lajia kyllä kaikille, mutta omaa kehoa kuunnellen. Itsehän olen lyönyt nyt käteni kappaleiksi (sentään toimivat jo jonkin verran muutaman päivän tauon jälkeen), lonkkani entinen vamma on ottanut käänteen taas huonompaan suuntaan ja lihaskipuun tottumattomalle treenien jälkeiset aamut ovat sietämättömiä, jos venyttely unohtuu. No, nytpähän on pakko jättää voimankäyttö vähemmälle ja keskittyä enemmän tekniikkaan, mikä kaltaiseltani hätäilijältä saattaa joskus silloin tällöin jäädä vähän taka-alalle...

Sellaista sillä kertaa. Näkyillään taas ensi postauksessa, jonka kirjoittamiseen yritän aktivoitua mahdollisimman pian.

Keikkameininkiä!

Kuten tuossa jo aiemmin mainitsin, Mötley Crüe kävi heittämässä jäähyväiskiertueellaan keikan Helsingissä keskiviikkona 18.11. Sitä ennen kävimme kuitenkin parin kaverini kanssa hieman extemporena katsomassa Reckless Loven keikan Kankaanpäässä tuossa 14.11. Keskustelu taisi mennä jotenkin näin.

Mie: "Miulla ei oo rahhaa mennä mihkää..."
Minna: "Reckless Love Kankaanpäässä 14.11, kuka lähtee mukaan?"
Mie: "MIE!"

...R.I.P. säästöt.

No, tuli sielläkin tosiaan käytyä, vanhempani onneksi päättivät viedä minut ja toisen kaverini Kankaanpäähän ja myös hakea meidät sieltä, joten itse ei tarvinnut lähteä sohlaamaan tai sitten ottaa bussia, koska tuo Helsingin-reissu oli koko ajan kuitenkin takaraivossa. Keikkapaikkana toimi Villi, en ollut sielläkään ennen käynyt, mutta tulipahan testattua ja menisin aika varmasti toistekin - tosin sitten tuli myös todettua, etten voi mennä nähtävästi mihinkään törmäämättä johonkin tuttuun. Tällä kertaa kyseessä oli niinkin läheinen ihminen kuin kaverini isoveli, jonka kanssa en ennen muistaakseni ollut vaihtanut sanaakaan ja jonka näin viimeksi kymmenen vuotta sitten...

Reckless Love ei kyllä petä ikinä. Kolmas kerta kun näin bändin livenä, ja yhä edelleen lähtisin keikalle tilaisuuden sattuessa kohdalle.
Sain myös yhteiskuvan itsestäni ja Ollista, mutta sanottakoon näin, että edustavuutensa puolesta on parempi, että se jää vain ihan omiin kansioihin... Kuvat kolmelta aamuyöllä kun tunnetusti ovat varsin edustavia.

No sitten.

Kuva julkeasti napattu Googlesta.

Tämän keikan kanssa olikin pientä säätämistä. Oli jo alkujaankin selvää, että en todellakaan lähtisi aamuyöllä Helsingistä takaisin kotiinpäin, joten yöpaikan olisi löydyttävä. Se ei kuitenkaan muodostunut suurimmaksi ongelmaksi, vaan...

Äiti: "Mikäs päivä se keikka olikaan?"
Mie: "Öäh... 18. marraskuuta?"
Äiti: "Se on keskiviikko..."
Mie: "Niin on, entä sit--- voi perse, ne työvuorot..."

Siinä olikin sitten vähän aikaa miettimistä, miten tuosta probleemasta selvittäisiin, mutta ratkaisu luonnollisesti oli korvaamalla.
Keskiviikkona pääsin myös lähtemään hieman aikaisemmin töistä, jotta ennättäisin keikalle ajoissa. Lämppäreistä Saint Asonian päätin skipata ihan suosiolla, kuulosti YouTubesta tsekattuna ihan hyvältä, mutta ei nyt ihan täysin iskenyt minuun. Alice Cooperin ja Mötley Crüen vedot kuitenkin halusin nähdä.

Matka Helsinkiin sujui sikseen hyvin, mutta rankkasateen sattuessa alkoi myös bussin katto vuotaa vettä melkein suoraan niskaani. Pikainen vilkaisu ympärille kertoi, etten matkatavaroineni mahtuisi oikein minnekään muualle, joten siinäpä sitä sitten istuttiin. Onneksi tämä tapahtui vasta joskus Karkkilan jälkeen eikä aiemmin.

Perillä minua vastaan tuli jo yläasteaikainen ystäväni, jota en ole nähnyt lukion lopun jälkeen kunnolla muistaakseni oikeastaan kertaakaan. Tuli siinä sitten höpöteltyä muutaman kuukauden edestä samalla kun tutkimme Mortician ja Cybershopin tuotevalikoimaa - ystäväni muuten vain, minä cosplayta varten.
Jotenkin alkaa tuntua, että elämäni pyörii noin 90 % vain sen ympärillä. :D

No, Hant (joka ystävällisesti majoitti minut) sitten liittyi seuraamme, ja jonkin aikaa pyörimme siinä Kampissa, kunnes lähdimme kohti Hartwall Areenaa. Olin siis ainoa seurueesta, joka oli menossa keikalle, mutta olen se maalaistampio, joka nyt yksinkertaisesti ei vain osaa käyttää julkista liikennettä, joten eksymisvaaran vuoksi Hant saattoi minut keikkapaikalle ja toinen ystävistäni lähti siinä sitten kotiinsa.

Kuten aiemmin mainitsin, kärsin paniikkihäiriöstä, ja kohtaus ei kyllä ollut turhan kaukana jäätyäni yksin. Jokin pieni ääni kuitenkin päässäni huuteli että hei, tästä selvitään kyllä. Ja niinhän siitä selvittiinkin, Kunnialla.

Itse keikoista sen verran, että... WOW.

Alice Cooperia en aiemmin ollut nähnyt livenä, mutta voisin sanoa, että oli kyllä näkemisen arvoinen! Jokseenkin huvitti permannolta kuulunut kirkuminen suuren käärmeen saapuessa lavalle, omat fiilikset olivat jotakin väliltä "kelpais mullekin" ja "viekää se käärme nyt herranjestas pois sieltä lavalta, ettei se stressaannu liikaa".
Cooperin keikasta nyt en saanut ainuttakaan kuvaa, mutta toisaalta paikkani oli jokseenkin kaukana lavasta... Mikä havaittaneen Mötleyn keikan aikana otetusta kuvasta.

Miten niin puhelimen kamera ja hämärä halli eivät sovi yhteen?

Eikä mitään muistikuvaa, minkä biisin aikana tuokin kuva tuli otettua...

No mutta kuitenkin. Keikka täytti odotukseni täysin, mitä nyt itse en oikein meinannut sijaintini vuoksi päästä mukaan keikkatunnelmaan - vaan onnistuipa sekin lopulta. Nikki Sixxin sanojen aikana olin lähellä itkeä - kyseinen basisti on jo useita vuosia ollut kenties suurin idolini. Myös Tommy Leen ehdotus hiljaisesta hetkestä Pariisin uhrien muistoksi oli koskettava, ja hetki itsessään hieno - lukuun ottamatta sitten teitä neropatteja, jotka jostakin katsomosta huutelitte "Soittakaa Paranoid!". Ihan oikeasti, eikö järki siinä kohtaa sano mitään, jos koko halli on täysin hiljainen ja lava on valaistu trikolorin värein? Saatanan pölvästit.
Jokseenkin surullista, ettei näitäkään tyyppejä enää tulla Suomen lavoilla näkemään - ainakaan näillä näkymin, ja jokseenkin uskon, että yhtye lätkäisi nyt oikeasti pillit sinne pussin puolelle ja siirtyi ansaitulle eläkkeelle.

Keikan jälkeenhän poikkesimme Hantin kanssa vielä keskustaan ja sieltä hänen kämpilleen. Sielläpä sitten tulikin juteltua sinne... About puoli neljään asti. Olipahan mukavaa! ^__^

Siinä 19. päivä lähdin myös kohti kotia, ja voin sanoa, ettei se kolmen ja puolen tunnin bussimatka tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta toiseenkaan suuntaan.

Näissä fiiliksissä onkin hyvä jäädä odottelemaan ensi kesän Black Sabbathin keikkaa! Olen ollut kyseisen yhtyeen fani jo pitkän aikaa, ja arvatkaapa kuka muuten oli onnesta soikea, kun lämppäriksi ilmoitettiin Opeth?
Kyllä, usean muun lisäksi myös allekirjoittanut.

Joulukuu alkaakin tuossa ihan parin päivän kuluttua, ja jouluvalmisteluihin pitäisi kai itsekin ryhtyä. En liiemmin itse ole jouluihmisiä, mutta kyllä senkin siinä kerran vuodessa kestää.
Yritän nyt olla hitusen aktiivisempi tämän blogin kanssa, jotenkin vaan tuo bloggaaminen on jäänyt retuperälle (sen sijaan kidutan Instagramia suhteellisen tehokkaasti, hups)... Ehkä sitä vois ryhdistäytyä.

Kuljen kynä kädessäni.

Otsikko ei ole kaukana todellisuudesta; minä todella tunnun kulkevan kynä kädessäni, olen tehnyt niin ihan pienestä lapsesta lähtien. Inspiraationi saan milloin mistäkin; lehdestä kadulla, vanhuksesta bussissa tai vaikka hautakiven päivämääristä jos niikseen tulee. Inspiroidun välillä myös siitäkin, ettei minulla ole inspiraatiota. Kuulostaa vähän oudolta, kenties.

Juuri tämän myötä päädyin lukemaan Turun avoimeen yliopistoon luovaa kirjoittamista. Tällä hetkellä opiskelu tosin tuntuu epävarmalta; sen sijaan, että oivaltaisin uusia asioita, minulle ominainen epävarmuus palaa aina välillä ja yhä useammin. Syy ei ole muissa kurssilaisissa, syy ei ole luennoitsijoissa, vaan se syy löytyy tosiaan ihan korvien välistä. Opiskelu on tähän mennessä ollut melko lailla hauskaa, mutta sen mukana on tullut eräs varjopuoli: kuljen aina bussilla Eurasta tai Laitilasta Turkuun, enkä saa matkoille mitään tukea = kaikki menee omasta pussista, kaksi matkaa edestakaisin viikossa. Tästä syystä olen joutunut karsimaan menojani ystävieni kanssa koko ajan, sillä rahaa ei ole.

Onneksi olen oppinut olemaan pelkäämättä yksinäisyyttä.

Koska tämän nyt olisi tarkoitus olla jonkinlainen lifestyle-blogi, voinen esitellä täällä myös hieman sitä, mitä olen saanut kirjoitettua. Voisin sanoa, että etenkin runoni ovat sellaisia, että niistä joko pitää tai on pitämättä. Se riippuu jokaisen ihmisen omasta tyylistä, siitä, mihin on mieltynyt.

Meidän piti ensimmäisessä pienryhmäkokoontumisessa kirjoittaa haiku runomitalla 5-7-5. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut ensimmäistäkään haikua, ja kun se piti vielä kirjoittaa aiemmin tuotetun tekstin perusteella tuntui tehtävä ensin liki mahdottomalta. Sitten sainkin yllättäen aikaiseksi kaksi haikua, joista toisen voisin kertoa tässä.

Roolin esitän 

Vaan aplodit puuttuvat

Ei niitä kuulu.

Ja se on totta; jokapäiväisessä elämässä minulla on monta roolia. Roolini cosplayn parissa ja roolini bloggaajana ovat aivan erilaisia kuin roolini koulunkäyntiavustajana ja roolini minuna itsenäni. Koko ajan tunnen vetäväni roolia, olen niin tehnyt likipitäen aina ja monesta eri syystä. Tällä hetkellä en näitä syitä ole valmis kertomaan, mutta varmaa on, että myöhemmin puhun niistä enemmän.

Aiheessa eteenpäin.

Runoja olen tosiaan kirjoitellut nyt useamman vuoden enemmän tai vähemmän aktiivisesti - nyt on hiljaisempi kausi meneillään, sillä olen tällä hetkellä urautunut romaaninraakileeni ja fanficcien kirjoittamiseen. Useamman vuoden kuitenkin kirjoitin, sillä runot ovat lyhyitä tarinoita, keino ilmaista itseä lyhyesti ja ytimekkäästi - tai no, minun tapauksessani vähän vähemmän ytimekkäästi, sillä en ole ihan perinteisin runojen kirjoittaja. Runoni ovat kenties melko lailla vaikeasti ymmärrettäviä, joskus ne jopa tuntuvat olevan järjen rajan tuolla puolen, vaikka oikeasti ilmaisuillani on pitkälti rationaalinenkin tulkintatapa.

Voisin esitellä muutaman, jotka kirjoittelin tässä männävuosina. Ehkä jossakin kohtaa innostun jälleen raapustelemaan näitäkin, ken tietää.

             Idylli                                                                  

Pienen lapsen kyyneleiset silmät

Katsovat tumma-auraista vanhempaa

Setä

   mitä on pistävän hajuinen neste

Setä

   älä lyö enää, se sattuu.

Mies katsoo hiljaista puolisoaan

Joka vastaa surullisella hymyllä

Kyllä me kulta pärjäämme vielä

   vaikka emme saisikaan toisiamme rakastaa.

Nuorukainen istuu väristen paikallaan

   kourassaan ainut lohdutuksensa

Hän nostaa sen

   apaattisesti huulilleen

Ei töitä löytynyt kai tänäänkään.

                                                                                                                                              

Vanha mies katsoo kahta hautaa

Siellä nukkuvat vaimo ja poika

   Vaimo sairastui, poika vei henkensä

 Seuraavaksi on

   Kai hänen vuoronsa.

                                                                                                                                              

Mutta eihän meillä mitään hätää ole

Tämä on

   hyvinvointivaltio.

Täällä meille osoitetaan asemamme

Luottakaa siis

   kultaiseen valheeseen.

Mutta älkää minulle puhuko

   idyllistä

Paitsi jos se on käsityksenne

   Helvetistä.

Tämän kirjoitin jo jokin aika sitten, mutta yhä edelleen pidän 'Idylli'-nimistä runoani kaikkein ajankohtaisimpana kirjoituksistani. Seison yhä edelleen näiden sanojen takana. Tämä on eräs helppotulkintaisimpia tekstejäni, mutta pari seuraavaa esimerkkiä näyttänevät sen, mitä tulkitsemani runouden laji saattaa olla.

Käärme                                                                             

Suusi suoltaa

myrkyllisiä sanoja

Katalia valheita toisensa perään

Silti käännyt aina

Jumalasi puoleen

Ja rukoilet armahdusta kyyneleisin silmin.

Oletatko löytäväsi paratiisin Helvetistä

helpompaa se on toisinpäin

  

                                                             Suusi on kuin                                                                  tuomion temppeli

Viimeinen sanasi on

lakimme.

Kontrollisi on päätä kivistävää

Anna jo olla, syljen kohta

verta

Paine rikkoo verisuoneni

Huudan jo, mutta et kuuntele.

Olet vasta nuori mutta maailma

on sinun

Vain sinun eikä kenenkään muun

                                              Joko olemme puolellasi tai vastaan                                                                                                                         

Kuilu kasvaa

sydämenlyöntien

tahdissa.

En muista milloin tämä alkoi

Ja loppuun emme ole vielä päässeet

Olet kuin arpi, helppo saada

Mutta

helvetin vaikea poistaa.

Luot nahkasi viikon välein

Ja aina olet uusi persoona

Minä en jaksa

enää välittää

Mielenkiinnolla odotan seuraavaa kohtausta.

Käsikirjoittamaton näytelmämme soljuu

Soinnikkaammin kuin

valse triste

                                            Irrota hampaasi minusta, käärme                                                                                        

Niin olen sinutkin

rauhaan

 jättävä.

Kukapa ei olisi joskus turhautunut johonkin ympärillään olevaan ihmiseen? Itse ainakin nostan molemmat käteni ja huidon kuin tuulimylly sen puolesta, että kyllä, kyllä satavarmasti olen turhautunut ja useasti. Ja ihan yhtä satavarmasti olen saamarin rasittava aina välillä ympärilläni olevien ihmisten mielestä. Loppupeleissä olemme kuitenkin vain ihmisiä, ärsytämme toisiamme jossain välissä kuitenkin.

Otus

Se tuijottaa

Se on outo

Se ei puhu

Menisi pois!

                                                               Haluan vain                                                                  Kääntää katseeni

En halua nähdä sitä

En tahdo kohdata sitä!

Se on kaltereiden takana

Hyvä,

 se ei voi koskettaa minua

Nauran sen

 typerää naamaa

Jolla se minua tuijottaa.

Odotas hetkinen

Niitä on

 useampia

Helvetti soikoon

Mitä pitää tehdä?

Miksi vain minä

Olen joutunut tänne?

Miksi vain minua

Tuijotetaan

 tällä tavoin?

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Tuntemuksia ajalta, jolloin olin saanut identiteettini selväksi. Tuntemuksia ajalta, jolloin kerroin siitä joillekin - ja osa näistä joistakuista suoraan sanoen haistatti vitut päin naamaa. Tunsin olevani jonkinlainen sirkuseläin, jota tuijotettiin passiivisesti kaltereiden takaa sen ollessa häkissä. Onneksi nämä tuntemukset ovat suurimmaksi osin väistyneet, tuota aikaa ei liiemmin haluta muistella.

Pedon kynnet

Ne repivät sinua

Jo lamaantunutta lihaasi

                                                                Sinä olet                                                                   jo kuollut.

Silti sinä näet sen kaiken

Kynnet, hampaat, lihakset

Sadistisina

 kiiluvat silmät.

Se tavoitti sinut varkain

Et ennättänyt reagoida

Tunsit niiden

 painuvan selkääsi.

Peli oli jo menetetty.

Verisuonesi, hermopäätteesi

Ne kaikki

 roikkuvat näkyvillä.

Ne ovat terävät

Tappamiseen tarkoitetut.

Se hyökkäsi selkäpuolelta

Et ikinä nähnyt sitä tarkasti.

Mikä se oikein on?

Tästä on kyllä rehellisesti sanottava, etten ole aivan varma, mikä tämän tarina on olevinaan. Kenties pohdintaa ihmisyydestä? Siltä vähän tuntuu. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on petoeläimistä julmin, sillä osaamme toimia loogisesti, käyttää apuna kylmää järkeä ja sanoa ääneen, mitä mieltä olemme. Todellisuus on raadollista, ihmiset ovat raadollisia. Niin se kai vain menee,

Novellinkin tuossa vähän aikaa sitten raapustelin, mutta päätin jättää sen nyt tästä pois; se on vasta raakile. Aiheesta voin kuitenkin sen verran kertoa, ettei se ole helppo; hyppään novellissani skitsofrenikon saappaisiin lobotomialeikkausten aikana. Aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, mutta on kiehtovaa ainakin yrittää. 
Eikä sillä, että muutenkaan olisin mitenkään erityisen pirteiden tekstien tuottaja, kuten yläpuolella olevista esimerkeistä näkyy. Tämä ei kuitenkaan kerro minusta kaikkea ihmisenä - minä vain näen asiat omalla tavallani, teen niistä omat tulkintani ja ilmaisen ne sanoin, jotka eivät kenties aukene täysin muille.

Ei se haittaa.
Itsellenihän minä vain kirjoitan, ainakin toistaiseksi.
Voi olla, että aina, mutta eipä sekään haittaa - kunhan vain saan kirjoittaa.

Ehkäpä tässä tällä kertaa hieman infoa. Sikäli mikäli kiinnostaa nähdä enemmän näitä verbaalisia räpellyksiäni, heittäkääpä kommentilla tai jotakin. Blogger tarjoaa muuten tämän tekstin asettelun ym. muutokset, en jaksanut enää tapella niiden kanssa.

Ja kuulumisia muusta elämästä: värjäsin hiukseni, Näyttävätpähän terveemmiltä ja muutenkin paremmilta kuin vaalean värin kanssa.

Minäpä taidan tästä jatkaa kirjoittelua, huomiseen työpäivään valmistautumista sekä muinaisten riimujen opiskelua.
Voisin muuten kertoa lukuharrastuksestanikin täällä vielä jossain kohtaa, nyt en viitsinyt tähän samaan postaukseen siitäkin alkaa jauhaa järkyttäviä määriä, olisi mennyt kilometripostaukseksi tämä. Ellei sitä ole jo.

-Firith

Kuulumisia.

Jälleen kerran pahoittelut kuvattomasta postauksesta, olen vain ollut varsin pahassa flunssassa tässä liki viikon eikä ole oikein tullut lähdettyä mihinkään kuvailemaan. Pitäisi kai vielä yrittää ikuistaa sitä jäljellä olevaa syksyä, sillä muistini filminauha on tunnetusti jonkin verran lyhyt ja hapera.

Pääsin työkokeiluun eräälle alakoululle, ja olen työskennellyt siellä noin viikon verran - niin pahassa flunssassa en siis ole ollut, ettenkö työkykyinen olisi ollut. Ensi alkuun kyselin itseltäni varsin paljon, kuvittelinko tosiaan pystyväni ohjaamaan näitä lapsia ja kuinka oikeasti selviäisin. Huolet väistyivät samalla sekunnilla, kun minut esiteltiin luokalle.
Ja kyllä, olen nauttinut joka sekunnista työskennellessäni. Tänään valitettavasti jouduin lähtemään kesken työpäivän, sillä migreenikohtaus iski jokseenkin inhottavasti.

Huomenna uusi yritys.

Opintojen parissa menee vähän miten menee. Olen yrittänyt saada töitä pois alta, mutta stressiä ja työmäärää kasaantuu koko ajan. Lisäksi missasin tältä viikolta toisen luennon ja toiselle en maanantaina kyennyt menemään, oloni oli jokseenkin järkyttävä ja into monen tunnin bussissa istumiselle oli puhdas nolla.

Kirjoittaminen etenee tahoillaan, uutta inspiraatiota etsimässä. Nightwishin Elvenpath ja Wanderlust ovat soittolistani vakiovieraita tätä nykyä.

Kenties kertyvä stressi aiheuttaa writer's blockia, sitä en osaa sanoa. Toivottavasti kuitenkin pääsisin taas pian kirjoittamaan.

Eilen illalla flunssastani huolimatta kävin lenkillä - onneksi. Tähtitaivas, revontulet ja pieni pakkanen tekivät lenkistäni täydellisen, flunssasta huolimatta. Lisätään tähän vielä rauhallinen ympäristö, niin täydellinen kokonaisuus on omasta mielestäni siinä.

Tällaista minulle siis nyt kuuluu. Vähän heittelevää kenties, stressiä ja oivaltamisen hetkiä, epäonnistumisia ja onnistumisia. Yleisesti ottaen kaiketi elämää.
Kuulostaapa filosofiselta.
Ensi kerralla voisin postata muutaman viikon takaisesta reissusta Kurjenrahkaan, jossa kävin ystävieni kanssa. Sieltä jopa sain kuvia, luonnon oma valaistus teki tehtävänsä.

Firith